Olen aina ollut aktiivinen radion musiikkitarjonnan kuuntelija. Lapsuudenkodissani radio oli aina auki, kahdesta vaihtoehdosta kuunneltiin Rinnakkaisohjelmaa. Sen jälkeläinen Radio Suomi on edelleen se ykköskanavani. Jossakin vaiheessa rinnalla oli 10 vuoden hujaus Radio Mafiaa.
Viimeistään 12-vuotiaana olisin mieluusti kuullut radiostakin enemmän sellaista musiikkia, josta olin saanut maistiaisia kavereiden levyiltä. Kiitos Pertti ja Ilpo.
Radiosta ei 60-luvun puolen välin tienoilla tullut oikeasti kuin noin tunti viikossa järjellistä musiikkia. Ensimmäisiä itse valittuja kuuntelukokemuksia olivat Markku Veijalaisen toimittama Popsävel-65 ja 8-kärjessä listaohjelma, josta oli mukava seurata kun Beatles jyräsi tangon taivuttajat.
60-luvun lopulla rock- ja pop-musiikissa tapahtui pienessä ajassa erittäin paljon. Radio oli tärkeä, koska levyt olivat kalliita ja baarien jukeboksitkin nielivät rahaa. Minä olin onnenpoika, kun lapsuudenkodissani oli levysoitin ja kelanauhuri. Monta tuntia vietin sormi rec/play-napeilla täristen. Mikillä kun äänitin, tarttui nauhalle samalla rakentavia terveisiä toimittajalle biisien alun tai lopun päälle puhumisesta.
Järjellisen musiikin puutetta Yle on pitänyt yllä aina näihin päiviin. Ohjelma-aika tuntui lisääntyvän, mutta ensin tuli proge, jota valistuneet toimittajat soittivat riittävästi. Punk oli pakko keksiä pelkästään tämän takia, mutta minulla alkoivat kuuntelua häiritä myös opiskelut ja työt. Ensimmäinen ohjelma, jota ehdin sitten kunnolla kuunnella, oli Jake Nymanin Onnenpäivä sunnuntai aamupäivisin. Parhaina vuosina parituntista edelsi Heikki Harman Pop eilen – Toissapäivänä. Tietenkin ensin lopetettiin Hectorin ohjelma ja sitten 2003 Jaken. Suuressa viisaudessaan lopettaja, silloinen musiikkipäällikkö Jorma Hietamäki, valitsi tilalle Iskelmäparatiisi nimisen ohjelman. Nimi kertoo kaiken. Vuodesta 1971 alkaen olen kuuliaisesti maksanut eri nimillä olleita lupia ja nyt sitten veroa Yleisradiolle. Ensimmäinen oma lupani oli radiolupa, jonka hinta oli 30 mk vuodessa. Tupakkiaskin hinta oli silloin 2,50 mk, Lp-levyn 24 mk. Vaimon kanssa ensimmäisen asuntomme vuokra oli 50 mk/kk. Oppipojan kuukausipalkka oli noin 400 mk brutto.
Maksettu on ja kuunneltu, mutta Radio Suomi jatkaa valitsemallaan tiellä. Ja taas kirves heilui kuuntelemieni ohjelmien kohdalla. Kadonneen levyn metsästäjät siirtyi sunnuntain alkuillasta tiistai-iltaan ja viikoittainen lähetys muuttui kuukausittaiseksi. Ensimmäisen tiedotteen mukaan Kantritohtori- ja Bluesministeri-ohjelmat olisivat loppuneet kevätkaudella kokonaan. Tästä hermostuivat muutkin ja pikaisesti kerättiin n. 6500 nimen adressi. Ensin nikoteltuaan Yle kerrankin kuunteli kuuntelijoitaan ja ilmoitti, että lopetettavaksi nimetyt ohjelmat lähetetäänkin kuukauden viimeisenä tiistaina heti Kadiksen jälkeen. Tietysti lähetysajan vähentyminen närästää ja varmaan monia myös lähetyspäivän siirto. Etätöitä tekevänä eläkeläisenä kestän vielä tämänkin iskun. Ja onneksi sunnuntaisin on vielä Pekka Laineen Ihmemaa. Tällä aiemmin mainitulla, nyt ex-musiikkipäälliköllä, on sunnuntai-iltaisin oma ohjelma nimeltä Tiskijorma. Jos kukaan muu olisi moista tuubaa tarjonnut Ylen ohjelmistoon, hänet olisi huutonaurun säestämänä ohjattu kiireesti toisaalle, esim. kaupallisille kanaville. Siellä on vastaavia toimittajia paljon.
Kirjoittaja on Jorma Kovalainen, Ylen ankara kuuntelija.