”Maailma muuttuu, Eskoseni”, sanotaan Aleksis Kiven vuonna 1864 kirjoittamassa näytelmässä Nummisuutarit. Tuosta on nyt 159 vuotta ja maailma jatkaa muuttumistaan ja ihminen koittaa rimpuilla mukana. Tai oikeastaan maailma koittaa rimpuilla ihmisen- mukana, koska maailman muuttuminen johtuu pitkälti ihmisen rimpuilusta.
Vaimoni mieltää minut hyvin usein Mielensäpahoittajan ”ennen kaikki oli paremmin” tyypiksi. Itse en tätä kuitenkaan täysin allekirjoita. Ennen oli moni asia paremmin kuin nyt, ja nyt on moni asia paremmin kuin ennen. Vaihtelevuutta piisaa.
On kuitenkin asioita joita en ymmärrä, enkä tunne tarvetta ymmärtääkään. Kuitenkin olen jo lähempänä kuutta- kuin viittäkymmentä, ja niinhän sitä sanotaan, että ei vanha koira uusia temppuja opi. Tai ei tahdo oppia.
Jonnekin on kadonnut tapa käydä kyläilemässä vaikka vain kahvin ja jutustelun merkeissä. Nythän voi sen kahvikuppisensa juoda läppärin edessä tai puhelin kädessä viestitellen kavereilleen, joten naamakohtaamista ei tarvitse kokea.
Ihmisten keskinäinen kohtaaminen on katoava luonnonvara. Sinun ei tarvitse peitellä pahaa oloasi kaverille, kun voit kirjoittamasi ruoka tai muun jonninjoutavan päivityksen perään lisätä iloisen hymiön. Raastavaa.
Tosin pahimpaan korona-aikaan vaivaton yhteydenpito härpäkkeiden avulla ulkomaailmaan oli monen ainoa henkireikä.
Joku vuosi sitten oli hieno kesäinen päivä. Aurinko paistoi täydeltä terältä ja linnut lauloivat. Pistäydyin pihatöiltäni sisällä hakeakseni jääkaapista kylmää juotavaa. Jäin sitten ihmettelemään, mitä tytärpuoli luuhaa pimeässä, verhot kiinni olevassa huoneessaan. Kävin tarkistamassa ja jäin sanattomaksi. Hän lojui sängyssään ja katsoi läppäriltä kuinka joku tubettaja ottaa pihallaan aurinkoa.
Olen tässä viime viikkoina lueskellut edesmenneen Pentti Linkolan ajatuksia opuksesta Voisiko elämä voittaa? Linkolan mukaan Suomi rynnistää markkinatalouden kaameimpiin muotoihin, kritiikittömään tekniikan palvontaan, automaatioon, sisällyksettömän informaation kuplaan sekä kaikkien toimintojen ja ihmisten kanssakäymisten sähköistämiseen. Olkoon kuka tahansa mitä mieltä tahansa ko. persoonasta, en voi kieltää joitain oivalluksia hänen teksteistään, vaikka hän maalaileekin kaiken johtavan pikkuhiljaa kohti vääjäämätöntä tuhoa.
Linkola eli pitkän ajan elämästään erakkona. Lähes luonnon ehdoilla. Tänä päivänä erakoitumiseen ei oikeastaan tarvitse muuta kuin pitää läppäri kiinni ja heittää puhelin jorpakkoon. Itse kaipaan aika-ajoin suunnattomasti pakenemista jonnekin, mieluummin saaressa olevalle mökille, jossa ei ole sähköjä eikä juoksevaa vettä, ruokakalat otetaan järvestä, ruoka valmistetaan avotulella, tarpeillaan käydään puuceessä tai riuùlla. Ja patteriradiosta saattaa kuulua kotimaista iskelmämusiikkia tai säätiedotus merenkulkijoille.
Se vaan alkaa olla kirjoittamaton tosiasia, että ilman älypuhelinta tai läppäriä ei pysy muuttuvan maailman mukana, eikä voi hoitaa arkipäiväisiäkään asioita. On sopeuduttava. Olen lähes kateellinen yhdelle ystävälleni, jolla on vieläkin vanha älytön Nokian puhelin, eikä hän omien sanojensa mukaan kuulu edes Googleen.
Kirjoittaja on pieksämäkeläinen kulttuurialan ammattilainen.