Ukrainan sota on ollut käynnissä yli kahdeksan kuukautta.
Venäjän sotamenestys on ollut sitä luokkaa, että sen on pitänyt palata niihin toimiin mitkä se parhaiten osaa, eli siviilien teurastamiseen, infrastruktuurin tuhoamiseen ja uhkailuun.
Terroristivaltiolla on terroristin tavat ja venäläiseen kulttuuriin olennaisena osana liittyvä julmuus tekee terroriteot paljon helpommaksi. Putinia ja hänen kenraaleitaan ei nimittäin voi syyttää jokaisesta tapetusta tai raiskatusta ukrainalaissiviilistä, taipumus tähän löytyy venäläisestä sielunmaisemasta.
Sekin on kuluneen kahdeksan kuukauden aikana nähty, ettei tsaaria liikuta yksittäisen ihmisen elämä tai kuolema pätkääkään, olipa tämä sitten muukalainen tai oma. Siitä huolimatta sodalla on Venäjällä laaja kannatus.
Mutta kaikki loppuu aikanaan, Ukrainan sotakin. Eikä Venäjää saa missään nimessä päästää voittamaan, se voimaannuttaisi Kremlin ja takaisi sen, että samaa lystiä on luvassa tulevaisuudessakin.
Venäjä on joka tapauksessa isoissa vaikeuksissa. Työelämäprofessori, entinen tiedustelu-upseeri Martti J. Kari sanoo MySpeaker-podcastissa, että vaikka sota loppuisi tänään, Venäjältä menisi kymmenen vuotta, ennen kuin se olisi toipunut sotaseikkailusta taloudellisesti ja sotilaallisesti.
Ukrainan jälleenrakentamisen hinta on satoja miljardeja euroja. Laskun oikea postitusosoite olisi Venäjä, mutta sieltä tuskin saadaan ruplaakaan. Maksumieheksi jää siis länsi, me korjaamme kiltisti Venäjän aiheuttamia tuhoja ja Venäjä itse käyttää ruplansa parempaan tarkoitukseen, eli alkaa kasvattaa sotakassaa seuraavaa sotaseikkailua varten.
Avustuspaketit tulevat repimään Euroopan valtioiden yhtenäisyyttä, mikä taas täydentää kätevästi Venäjän vuosikymmeniä käymää informaatiosotaa. Mylly pyörii vaikka itsekseen, kun se on kerran saatu kunnolla liikkeelle.
Kukaties Venäjällä vaihtuu kohta valta ja siellä ollaan ottavinaan joitain askelia kohti demokratiaa. Siinä vaiheessa lännen ylitsepursuavan hyvät ihmiset alkavat kusta hunajaa ja ajattelevat, että kyllä Venäjästä tulee vielä kiva naapuri ja kauppakumppani, ilman muuta sinne kannattaa pumpata rahaa.
Venäjän "demokratiapyrkimyksiä" tuetaan avokätisesti eikä muisteta vieläkään, ettei demokratiasta ole vientituotteeksi. Siinä toimii sama lainalaisuus kuin juopon raitistumisessa: motivaatio pitää löytyä itseltä. Vanha kuvio pyörii taas: näennäisen älykkäät hyvikset pelaavat Venäjän pussiin sinisilmäisyyttään ja mulkut ja typerykset mulkkuuttaan ja typeryyttään.
Jos Venäjän kanssa osattaisiinkin olla varovaisempia, niin sitten astutaan samaan miinaan Kiinan kanssa. Esimakua saatiin jo Saksassa, jossa Hampurin sataman terminaali osittain myytiin kiinalaiselle yhtiölle.
Tämä käsittämätön päätös tehtiin keskellä Venäjän aiheuttamaa energiakriisiä. Mitähän pitää tapahtua, ennen kuin päättäjät lännessä tajuavat, kuinka riskialtista on asettaa itsensä riippuvaiseksi autoritääristen valtioiden johtajien mielenliikkeistä?
Ja idässä nauretaan Euroopalle, joka alkaa taas vajota omaan vetelyyteensä, lyhytmuistisuuteensa ja hyväuskoisuuteensa tilapäisen ryhdistäytymisen jälkeen.
Kyllä saa nauraakin, jos tässä näin käy.