Tässä muutama viikko takaperin soitin Lyijykomppania-yhtyeen Esa Moilaselle. Olin kasaamassa Inspiraationa Pieksämäki -tapahtumaan soittolistaa ja tiedustelin, oliko Kantalassa perustetulla Lyijykomppanialla yhtään Pieksämäki-biisiä.
Lähimmäksi sattuu Jaloviinamies. Kappale kertoo miehestä, jonka elämän ykkösasia oli jaloviina, muulla ei ollut kauheasti väliä. Jaloviinamies kalasteli Iso-Naakkimassa ja joutui kerran veneineen hurjaan myrskyyn. Miestä ei näkynyt pitkään aikaan, vene yksin röytyili aallokossa, joten rannalla tilannetta seuranneet epäilivät Jaloviinamiehen hukkuneen.
Aikanaan vene ajelehti rantaan ja sieltähän Jaloviinamies löytyi, hän makasi veneen pohjalla tolkuttomassa humalassa. Kysyjille Jaloviinamies tokaisi, että "se joka on hirtettäväksi syntynyt, ei hukkumalla kuole."
Hyvin lyijykomppaniamainen laulunaihe siis.
Seuraavalla viikolla kuoli Moilanen. Samalla kuoli todennäköisesti myös Lyijykomppania, sillä Moilanen oli bändin nokkamies, moottori ja visionääri.
Visiota ei tosin tarvinnut päivittää, sillä se pysyi samana. Oli vain pidettävä huoli, että se säilyi terävänä eikä sumentunut ajan ilmiöissä.
Eikä se sumentunut, sillä Moilanen oli tinkimättömyyden ja sitkeyden perikuva. Lyijykomppania loi yhdessä joensuulaisen Mana Manan kanssa askelmerkit suomenkieliselle ja suomalaisesta sielunmaisemasta ammentavalle metallille, eikä Moilanen tinkinyt alkuperäisestä ajatuksesta missään vaiheessa.
Lyijykomppanian musiikki on raskasta, lyijynraskasta suorastaan, ja rytminen poljento svengaa kuin hautajaissaaton askellus jäisellä pihalla.
Moilasen kirjoittamat tekstit käsittelevät sotaa, maailmanloppua, ahdistusta, kuolemaa, alkoholia ja luontoa. Luonnon puolesta surraan ja se nähdään ihmisen lopullisena kotina: maasta me olemme tulleet ja maaksi meidän pitää jälleen tuleman.
Moilasen esimerkistä voi oppia, että jos johonkin asiaan oikeasti uskoo, siinä kannattaa pysyä, eikä höntyillä joka suuntaan.
Moni myöhempi suomimetallin takoja kevensi ja kaupallisti tyyliä ja saikin sitä kautta mainetta ja vähän mammonaakin.
Moilanen ei tehnyt kompromisseja, hän halusi haastaa kuulijan, ei viihdyttää tai miellyttää. Lyijykomppaniasta tuli kulttibändi ja se jatkoi näihin päiviin asti. Harvakseltaan keikkaillen ja levyttäen, mutta kuitenkin.
Yhteisöllisyys ja tiimityöskentely ovat tämän ajan sanoja. Iso osa musiikistakin tehdään leireillä tiimeissä ja taskulaskin kourassa. Sisällöllisesti tärkein asia tuntuu olevan se, kuinka saadaan kappaleesta hiottua se viimeisinkin särmä, ettei se vaan ärsytä ketään. Että sama kappale kelpaisi sekä pikkutytölle että isomummolle ja kaikille ikäpolville siinä välissä.
Tämä aika tarvitsee entistäkin kipeämmin yksinäisiä susia, joilla on visio ja jotka kulkevat tinkimättömästi sitä kohti.
Sillä aika on armoton tuomari ja kaikkien aikojen paras kriitikko. Kun joku heittää virtaan jotain isoa, niin hetken aikaa on vesi sameata, kalat uivat ihmeissään ympyrää ja iskevät mitä räikeimpiin vieheisiin. Mutta kunhan kuluu pikkuisen aikaa ja virta kirkastaa veden, nähdään selvästi, mitä sinne on viskattu.
Onko virta vienyt sen mukanaan, vai onko se jotain raskaampaa ja pysyvämpää? Onko peräti lyijyä?