Pieksäjärven ankerias on kuin aaveliftari, harva on sen nähnyt

Vieläkö joku muistaa Pieksäjärven ankeriaat?

Nuorempi polvi ei ainakaan muista, sillä siitä taitaa olla jo vuosikymmeniä, kun tällainen luikero viimeksi meni rysään tai tarttui pitkäänsiimaan Pieksäjärvellä.

Joku kalastuskunta niitä aikoinaan Pieksäjärveen istutti. Silloin tällöin joku aina sellaisen sai, jollei kukaan muu, niin Olkonlahdella asunut ammattikalastaja rysällään.

Usein tällainen saalis päätyi eksoottisuudessaan Pieksämäen Lehteen. Muistan itsekin lukeneeni jutun ankeriaasta, jolla olisi ollut mittaa tasan metri, vai muistanko väärin?

Pieksäjärven ankerias on vähän kuin kaupunkitarinoiden aaveliftari. Harva on sellaisen itse nähnyt, mutta jokainen tietää jonkun joka on kuulemma nähnyt.

Mutta eräs ankerias paitsi nähtiin myös haistettiin. Siltä ei saatu henkeä heti pois ja se ehti luikerrella jostain reiästä tasaperäveneen rakenteiden väliin. Sinne se sitten kuoli ja haju oli helteiden aikaan aivan järkyttävä.

Viime vuosina ankeriasta on taas istutettu voimallisesti, sillä se on koko maailmassa hyvin uhanalainen.

Se kuuluu Suomen alkuperäiseen lajistoon ja oli aikoinaan täällä jopa yleinen, silloin joskus, kun vesireitit sisävesistä Itämereen olivat laajamittaisemmin auki. Ankeriaalle nousi seinä eteen sotien jälkeen, kun Suomessa alettiin rakentaa vesivoimaa oikein kunnolla.

Merialueilla ankeriasta toki on, mutta hyvin vähän. Maanantaina astuikin voimaan rauhoitus, joka sallii ankeriaan pyynnin vain heinäkuussa.

Ankeriaan elämänkierto on kalaksi hyvin mielenkiintoinen ja monipolvinen.

Sen synnyinkoti on Sargassomeri, siellä se kuoriutuu mätimunasta ja sinne se pyrkii palaamaan sukua jatkaakseen.

Elämänsä varrella ankeriaalla on monia olomuotoja, ensin se on läpikuultava leptocephalus-toukka, sitten lasiankerias, sitten kelta-ankerias ja lopulta hopea-ankerias. Kaikkeen tähän kuluu aikaa, yksistään kelta-ankeriaskausi voi kestää naaraalla viisitoista vuotta.

Hopea-ankerias pyrkii aikoinaan palaamaan Sargassomereen, jos vain tie on avoinna. Onkin resurssien haaskausta istuttaa ankeriaita sellaisiin sisäjärviin, joista ei ole vapaata pääsyä merelle. Ei siis enää ankeriaita Pieksäjärveen, niin hauskoja kuin ne olisivatkin.

Uikoot siellä sellaiset kalat, jotka ovat tyytyväisiä omiin pieniin piireihinsä, eivätkä tarvitse lisääntymiseensä ulkomaanmatkoja.

Ankeriaan mausta vielä. Se on rasvaisin Suomen kaloista, rasvapitoisuus huitelee parhaimmillaan yli 30 prosentissa. Maukkainta se on savustettuna, mutta maku on kuulemma sellainen, ettei sitä tarvitse ihan joka päivä syödä eikä joka viikkokaan.

Kuulin kerran jutun miesporukasta, joka oli viettänyt mökillä railakkaan illan viinasten parissa. Pöydässä oli ollut monenlaista herkkua, savustettua ankeriasta muun muassa.

Seuraavana aamuna sitten heräiltiin ja alettiin tehdä inventaariota siitä, mitä ruokaa mökistä löytyi ja mikä mahdollisesti pysyisi sisällä. Joku erehtyi mainitsemaan savuankeriaan jäännökset ja silloin alkoi yrjö lentää joka mieheltä. Sen koommin ei ole ankerias kuulemma maistunut.

Mainos: Mediatalo Keskisuomalainen

Mainos: Mediatalo Keskisuomalainen

Vaalimainoksesi mukana bussimatkoilla ja aamupalapöydissä

Etusivulla nyt

Luetuimmat

Palvelut