Tirlittan unohtui ja Tirlittan palasi

Jari Asikainen

Jari Asikainen

Kolumni

Muistan elävästi sen iltapäivän, kun sain ensimmäistä kertaa maistaa kunnolla tasokkaan ja mukaansatempaavan kirjan voimaa.

Olin vielä perhepäivähoidossa ja oli kesä, sen täytyi olla joko ensimmäistä luokkaa edeltävä kesä tai sitten sitä edeltävä.

Tuolloin osasin jo lukea sen verran hyvin että olin siirtynyt sarjakuvista lasten- ja nuortenromaaneihin, näitä olivat esimerkiksi Aapelin Vinski-kirjat sekä Oiva Paloheimon Tirlittan.

Tämä lukukokemus josta nyt kerron, liittyy Tirlittaniin. Ahmin kirjaa niin intensiivisesti, että hoitotäti ohjasi minut perheen tytön huoneeseen lukemaan – tämä oli koulussa, joten huone oli päiväsaikaan vapaana.

Heitin pitkäkseni sängylle ja annoin kirjan viedä, jatkoin lukemista niin pitkään, että loppujen lopuksi nukahdin. Se oli ymmärrettävää, sillä lukeminen, niin mukavaa kuin se olikin, vei paljon energiaa koska lukutekniikka oli vielä kehittymätön.

Lisäksi asiaan vaikutti todennäköisesti kirjan korkea laatu ja vaikuttavuus. Tirlittanissa on monia tasoja, sen parissa viihtyy lapsikin, mutta toisaalta monet kirjan havainnoista ovat niin teräviä ja tarkkanäköisiä, että niissä riittää viisautta aikuisellekin.

Ja kun alle kouluikäinen lapsi imee tällaista tekstiä, on vaikutus sama kuin kyntäisi koskematonta maata tehokkaalla traktorilla ja tuliterällä auralla. Ihmekös tuo, jos nukahtaa.

Heräsin siihen, kun hoitotäti ilmestyi huoneeseen. Hän taivasteli lukuintoani ja patisteli minut ulos leikkimään muiden lasten kanssa.

Olin niin tokkurassa kuin päiväunilta herätetty ihminen voi olla, lisäksi kirjan tapahtumat pyörivät päässäni aivan kuin ne olisivat olleet puoliksi totta.

Astuin ulos kesäisen iltapäivän häikäisevään kirkkauteen ja katsoin kun toiset lapset leikkivät hiekkalaatikolla.

Hetken aikaa tuntui siltä, että en minä voi ryhtyä enää leikkimään. Minähän olen juuri lukenut kirjaa, ollut sen siivittämänä samanaikaisesti sekä aikuisten maailmassa että fantasiamaailmassa. Nytkö pitäisi tarttua leikkitraktoriin tai leikkiautoon ja alkaa päristellä suullaan niin että sylki lentää?

Mutta kun sitä sitten leikkiin ryhtyi, niin kohta sekin imaisi mukaansa. Muistan silti aina sen siirtymän kirjan maailmasta hiekkalaatikkoleikin maailmaan.

Ei ollut ihan pieni kasvupyrähdys, jonka tein pääni sisällä sinä iltapäivänä.

Tämä muisto palasi mieleeni viime viikolla ja kävin lainaamassa Tirlittanin Poleenista.

Luin kirjan yli neljänkymmenen vuoden tauon jälkeen ja vaikutuin sen viisaudesta. Suurimman osan tapahtumista olin unohtanut, mutta kun niitä taas luki, ne tuntuivat tutuilta ja toivat mieleen lapsuuden muistoja ja tunnelmia.

Tirlittan on täynnä surua ja maagista ulottuvuutta.

Salama iskee kotiin, repii seinät rikki ja lennättää vanhemmat ja sisarukset teille tietymättömille.

Orvoksi joutunut Tirlittan joutuu mierontielle ja saa ensikosketuksensa ulkomaailmaan, sekä kauniimpiin että nurjempiin puoliin.

Liekö kodin ja perheen hajottanut kuitenkin salaman sijasta avioero, sillä loppujen lopuksi äiti ja sisarukset löytyvät. Isä ei palaa kotiin, mutta hänetkin Tirlittan näkee matkan päästä sirkuksessa, hyvin surullisena ja alakuloisena kylläkin.

Paloheimo oli itse jäänyt lapsena orvoksi ja käsitteli teemaa monissa muissakin kirjoissaan.

Kommentoi