Kolumni: Läheltäpiti-tilanne kummittelee edelleen

Tara McLees

Tara McLees

Koulut ovat päättyneet ja pienet sekä isommatkin koululaiset suuntaavat kesälaitumille. Moni aikuinen odottaa jo kesäloman alkua ja nauttii parhaillaan vallitsevasta upeasta säätilasta aina kun mahdollista.

Pieksämäen upeat uimarannat alkavat vähitellen täyttyä auringonpalvojista.

Vesiturvallisuus on asia, joka puhuttaa ihmisiä joka vuosi. Uimataito on asia, joka on äärimmäisen tärkeä. Pieksämäen Uimahallilla järjestetyt uimakoulut täyttyvät vuosittain mukavasti pienistä polskijoista, jotka harjoittelevat tätä tärkeää taitoa. Osallistuupa uimakouluihin silloin tällöin myös aikuisia.

Itselläni on jo muutaman vuoden ajan ollut jonkinlainen pieni kammo vettä kohtaan. Itselleni ei kuitenkaan ole koskaan tapahtunut mitään pahaa vedessä, vaan tämä kammo juontaa juurensa vuosien taakse, jolloin tyttäreni olivat lähellä hukkua.

Oli kaunis kesäpäivä. Päätimme lähteä silloin pienten tyttärieni kanssa uimaan tuttuun rantaan. Molemmat tytöt ovat pienestä pitäen osanneet uida varsin hyvin, kiitos uimakoulun. Tietenkin heitä täytyi vahtia ja seurata vieressä edelleen, koska into ja taito eivät aina kohtaa vedessä etenkään niin pienillä.

Lyhyt pyörämatka päättyi siis rannalle, missä oleskeli jo muitakin innokkaita uijia.

Voin kertoa, että en ole koskaan kokenut niin hirvittävää ja jäätävää kauhua kuin silloin tunsin.

Ei muuta kuin veteen!

Tytöt kahlasivat polvia myöten veteen, samoin minä. Silmät pysyivät koko ajan molemmissa lapsissa vaikka entuudestaan tiesinkin, että ranta on matala ja syvenee hyvin loivasti.

Äkkiä vanhempi tyttäreni otti askeleen sivuun ja humpsahti upoksiin. Pienet käsivarret nousivat suoraan ylöspäin, mutta muuta tytöstä ei enää näkynyt. Sekunti tämän jälkeen nuorempi tyttäreni teki saman tempun ja painui pinnan alle aivan kuin jokin olisi häntä jalasta veden alle vetänyt.

Voin kertoa, että en ole koskaan kokenut niin hirvittävää ja jäätävää kauhua kuin silloin tunsin. Tuo hetki on ollut elämäni kauhein. Sekunnin murto-osassa piti tehdä päätös, kumman lapsen vedän ensin pois upoksista.

Vaikka aikaa todellisuudessa kuluikin se sekunnin murto-osa, tuntui aika tunneilta.

Astuin siis itsekin tyttöjen perään ja painuin välittömästi upoksiin. Aivan kuin pohja olisi yhtäkkiä vain kadonnut. Huusin paniikissa muita uijia auttamaan, ja rannalla ollut nainen ryntäsikin apuun.

Esikoinen oli jo noussut pintaan räpiköimään, mutta nuorempi tytär kellui kasvot alaspäin vedenpinnalla. Tästä syystä nappasin hänet syliini ja ikään kuin heitin hänet auttamaan tulleen naisen syliin vettä pitkin. Heti perään vedin vanhemman tytön syliini ja paniikinomaisesti tavoittelin jaloillani pohjaa.

Tilanne onneksi päättyi hyvin. Lapset olivat itkuisia ja itse taisin olla shokissa. Kotiin palattuani aloin välittömästi selvittää, mitä rannassa on tapahtunut. Kävi ilmi, että rannasta oli aiemmin poistettu jonkinlainen suuri putki pohjasta, joka oli jostain syystä jättänyt eräänlaisen ojan järven pohjaan. Sukeltajat olivat tarkistaneet tilanteen jo aiemmin, mutta veden liikkeiden vuoksi tuo oja ei ollut peittynyt kunnolla.

Asia kuitenkin korjattiin välittömästi ja kansaa varoitettiin kaupungin puolelta tehokkaasti.

Tuosta hetkestä lähtien olen kammoksunut lasten pyyntöä: voidaanko lähteä uimaan? Edes aika ei ole auttanut.

Kommentoi