Joskus muinoin tähän vuodenaikaan oli mahdollista liikkua ilman suksia hangella kuin tiellä olisi kävellyt. Erilaisilla kelkoilla, jopa potkureilla viileteltiin. 1960-luvulla tästä päästiin nauttimaan joka kevät. Punkaharjulla ja Pieksämäellä, jossa ole asunut, tätä ilmiötä kutsuttiin hankiaiseksi.
1964 Harjun koulun neljännellä luokalla kävimme koulupäivänä hankiaisilla. Retkestä kirjoitettiin sitten aine otsikolla: ”Hankiaisilla oli hauskaa.” Erästä luokkakaveria aihe ei oikein sytyttänyt, koska koko hänen kirjoituksensa timantiksi puristettu sisältö oli: ”Kävimme eilen hankiaisilla. Hankiaisilla oli hauskaa.” Aikansa proosakirjoituksen Kiira Korpi.
Nykyään hankiaisilla ei ole tullut kirmailtua, liekö niitä enää edes olemassa. Ainakin pajunkissoja hakiessa uppoaa joka askeleella pohjaan asti. Hankiaisten olemassaolon epäilyyn törmäsin toisella tavalla työreissulla Helsingissä.
Tulin aamulla isoon avokonttoriin, jolloin tuttu IT-nörtti loikkasi pöytänsä takaa ja huusi, että kaikki liikkeet seis. Minulta hän sitten kysyi: ”Mikä on nimeltään sellainen keli, jolloin pystyy kävelemään lumen päällä?” Minä vastasin, ja kysyjä aloitti kaveriensa kanssa hirmuisen älämölön ja tuuletuksen. Vähän aikaa teki mieli kääntyä ympäri ja palata kotikulmille. Moneen ääneen sitten selvittivät, että kahvitauolla oli ollut ankara kiista kyseisen ilmiön nimestä.
Alkuperältään uusimaalaiset, hämäläiset ja varsinaissuomalaiset väittivät edelleen, että oikea nimi on hankikanto. Minä sanoin tuon meilläpäin tarkoittavan sitä, että metrisessä hangessa kahlannut metsätyöhenkilö ei lapioi lunta puun ympäriltä, vaan sahaa sen poikki hangen pinnan korkeudelta. Seuraavana kesänä nähdään sitten hankikantoja. Sanoivat minun lukeneen tuon Päätalon kirjasta. Myönsin tietäväni Kallen isälle käyneen moisen häverikin. Sanoin sen vain kirkkaasti todistavan hankiainen-nimityksen oikeellisuuden.
Karkialammille 1970-luvun alussa tekemälläni vajaan vuoden mittaisella luontoretkellä tulivat maamme murteet jo aika hyvin tutuiksi. Vielä parempi kattaus oli sittemmin Mikkelin Tekussa, jossa LVI-tekniikan opiskelijoita oli Kotkasta Kemiin. Pieksämäen pojan oli helppo solahtaa lähes huomaamatta joukkoon, koska murteessamme ei ole oikeastaan erottuvia erityspiirteitä. Varkauden, Kuopion, Mikkelin ja Jyväskylän seutujen puheen intonaatio, nuotti, on myöskin selvästi erottuva meidän vastaavasta.
Varmaankin siksi minua pyydettiin valtakunnallisessa yrityksessä ratkomaan näitä elämää suurempia murreväittelyitä. Minun koettiin ilmeisesti puhuvan jonkinlaista yleiskieltä, kuitenkin selevästi savolaisella aksentilla. Ihmeekseni etelän ja lännen huomattavasti nuoremmat työkaverit evät olleet tietoisia edes Kauppinen-Kaappinen-Kuappinen syndroomasta. Kerroin heille myös, että aamutuimaan tarkoittaa sitä olotilaa, johon suolaista syömällä saa helpotusta. Käet pois taskuista kehotus näytti myös lyövän tyhjää.
Koulutin tarjouslaskijoita ympäri Suomen, joten sain paljon sähköpostikyselyitä laskennasta. Usein kysymykset olivat myös aivan muusta. Erään kerran tarjouslaskija kysyi isolla jakelulla, että miten se vastan todistamisen oikeaksi nimitykseksi kerrottiinkaan jonneille. Minä tietysti vastasin: ”Ensin käydään saunassa ja sitten syödään vihta”. Tosin nykyään savolaisillekin vegaaneille tämä olisi ihan normaali suoritus.
Kirjoittaja on Jorma Kovalainen, joka siirtää aina vastuun lukijalle.