Luin muutama kuukausi sitten ilahduttavan uutisen: lähikauppani oli ottanut nuoren Down-miehen töihin. Asia todella on uutinen: tänä päivänä Suomessa on 30 000 työikäistä kehitysvammaista, mutta ainoastaan noin 500 heistä tekee työsuhteista palkkatyötä. Jokainen meistä tietää, että säännöllinen työ tuo elämään mielekästä sisältöä: toimeentuloa, sosiaalisen verkoston, arkirytmin ja kokemuksen yhteenkuuluvuudesta. Siksi mahdollisuus työhön on yksi tärkeä tasa-arvon ja tasavertaisuuden mittari.
Kehitysvammaisten tai paremmin sanottuna erityistä tukea tarvitsevien ihmisten tasa-arvo ja yhdenvertaisuus eivät edelleenkään täysin toteudu Suomessa. Lainsäädäntö meillä on sinänsä kunnossa, sillä syrjintä vamman perusteella on perustuslain mukaan kielletty. Laki ei kuitenkaan yksin riitä. Tasa-arvo toteutuu vain, jos pystymme lisäämään kaikille ihmisille yhdenvertaisia mahdollisuuksia elämän perusedellytyksiin kuten esimerkiksi asumiseen, opiskeluun tai vaikka työntekoon. Siksi jokainen uutinen työllistyneestä erityistä tukea tarvitsevasta ihmisestä on ilouutinen.
Kun puhutaan kehitysvammaisista, puhutaan usein erilaisuudesta. Se ei ole oikeastaan oikein, sillä ei ole olemassa yhdenlaista erilaisuutta, joka jakaisi meidät ryhmiin, sillä jokainen ihminen on erilainen. Vamma tai vammaisuus eivät määrittele ihmistä. Ne voivat kertoa siitä, missä ihmisellä on tuen tarvetta, mutta ei esimerkiksi sitä, mistä tämä ihminen on kiinnostunut, missä hän on lahjakas, mikä saa hänet iloiseksi tai vaikka sitä, minne hän haluaisi matkustaa. Ja juuri ne ovat niitä asioita, jotka tekevät meistä omanlaisen ja tunnistettavan persoonan.
Työskentelin kymmenen vuotta kehitysvammatyön pappina Pohjois-Savon alueella. Työtehtäviini kuuluivat isona osana erityisrippikoulut, selkokieliset jumalanpalvelukset, leiripäivät ja kirkolliset toimitukset. Näiden lisäksi otin tavaksi käydä kehitysvammaisten ihmisten päivätoiminnoissa ja asumisyksiköissä pitämässä juttutuokioita. Melko pian sain työssäni huomata, että elämänkysymykset, toiveet ja haaveet ovat meillä ihmisillä samat riippumatta diagnooseistamme. Moni kaipaa työtä, mielekkäitä harrastuksia, rakkautta elämään – ja vähän kunnioitusta. Niinpä noissa tarinointituokioissa yleensä keskusteltiin kaikista ihmiselämää koskevista asioista maan ja taivaan väliltä.
Moni oivallus ja yhteinen kysymys on jäänyt ikuisesti mieleeni. Kerran eräs nuori kertoi, kuinka oli kesälomansa aikana tavannut merten takaa kotoisin olevan ihmisen. Hän oli saanut tästä kirjekaverin ja ihastustakin taisi olla ilmassa. Surkuttelin ääneen, että onpa harmi, että teillä on valtameri välissä. Tähän tämä nuori vastasi: ”onneksi vain yksi”. Ja niinhän se on: maailma on usein sellainen kuin sitä katselemme. Ja kaikkein tärkeintä on se, kuinka me toisen ihmisen näemme.
Tiistaina 21.3. vietetään kansainvälistä Downin syndrooma päivää. Päivän tarkoitus on lisätä tietoa Downin syndroomasta, mutta muistuttaa kaikkien ihmisten yhdenvertaisuudesta laajemminkin. Muistutus on tärkeä ja aina ajankohtainen, sillä ikävät asenteet ja ennakkoluulot ovat meissä syvässä. Yhtenä iltana kesken asumisyksikön iltahartauden eräs nainen keskeytti Isä meidän -rukouksen ja kysyi: ”mikä on se paha, mistä meidän pitäisi päästä?”. En tiedä, mutta eriarvoisuudesta voisi olla hyvä aloittaa.
Kirjoittaja on Pieksämäen kirkkoherra.