Tänään jouduin taipumaan totuuden edessä: käynti optikolla teki selväksi, etten selviäsi arjessa jatkossa ilman laseja. Asia oli minulle uutinen, vaikka niin perheenjäsenet kuin työkaveritkin olivat asiasta hienotunteisesti vihjailleet jo pidemmän aikaa. Syystä tai toisesta olin viivytellyt ja väistellyt asiaa onnistuneesti vuosia. Optikko lohdutti minua ja sanoi, että tänä päivänä ei enää puhuta ikänäöstä vaan sen sijaan aikuisnäöstä. Lopuksi hän onnitteli, että olin tullut aikuiseen ikään.
Olen jo muutaman vuoden ollut neljänkymmenen ikävuoden tällä huonommalla puolella ja joutunut hyväksymään iän tuomia tosiasioita: arjessa ei pärjää ilman hyviä yöunia, säännöllistä ruokailua ja riittävää liikuntaa. Jos haluaa velvollisuuksistaan kunnialla selvitä, on jaksamisesta pidettävä huolta aivan eri tavalla kuin vaikka vain kymmenen vuotta sitten. Niinhän se on - vuodet kuluvat ja kuluttavat.
Onneksi vuodet eivät kuitenkaan ainoastaan vie voimavaroja, vaan ne myös tuovat elämään asioita. Eletyt vuodet antavat esimerkiksi perspektiiviä asioihin ja asiat saavat todenmukaisempia mittasuhteita. Se, mikä nuorempana mursi mielen ja mullisti maailman, on tänä päivänä vain hetken harmi ja huokaus. Lisäksi vuodet ovat tuoneet elämään asioiden hiljaista hyväksyntää ja siksi on helpompi olla rehellinen itselleen ja muille. Vuosien myötä on oppinut tuntemaan itsensä: tällainen olen ja tällainen en ole. Sen vuoksi vuosien myötä on ollut helpompi sanoa ei.
Kieltäytymistä pidetään usein negatiivisena asiana, joka tekee elämästä penseää ja ankeaa. Monet elämänhallinnan oppaat ja opettajat ohjaavat ihmisiä sanomaan elämälle ja sen tuomille mahdollisuuksille aina vain kyllä. On varmasti niin, että positiivinen elämänasenne tekee arjen repusta kevyemmän kantaa, mutta se ei ole koko totuus. Elämänkoulun oppivuodet monesti opettavat, että vielä tärkeämpää kuin sanoa kyllä, on oppia sanomaan ei. Ei-sana on turvallinen sana, se varjelee ja säästää monelta harmilta ja kolhulta.
”Ei” on arkisanoistamme voimakkain, vaikka sitä voimasanana ei osata pitääkään. Siinä ei ole kovia konsonantteja, ainoastaan vokaaleja ja niitäkin vain kaksi. Tuolla sanalla me kuitenkin teemme ratkaisuja ja usein niitä vaikeimpia päätöksiä. Sen sanominen voi kuitenkin olla hankalaa, sillä monella meistä on tarve miellyttää ja halu kuulua joukkoon. Joskus puolestaan voi olla hankala tuottaa pettymyksiä pyytäjille, tarjoajille ja suostuttelijoille. Jos emme osaa sanoa ei, olemme vietävissä myös sellaiseen, mitä emme itse halua tai tahdo. Tuolla sanalla piirrämme itsemme rajat.
Jos nuoruuteen kuuluu rajojen etsiminen ja kokeileminen, ehkäpä aikuisuuteen kuuluu vastaavasti omien rajojen ja rajallisuuden tunnistaminen. Olkoon se sitten eräänlaista aikuisnäköä sekin. Tuo pieni sana ”ei” sisältää valtavan merkityksen: tähän en suostu, tässä menevät minun rajat. Niiden omien rajojen tunteminen ja tunnistaminen on tärkeää ja välttämätöntä, sillä jos emme niitä itse tunnista, ei niitä muutkaan osaa kunnioittaa. Silloin on mahdollista, että muut päättävät asioistamme ja ajankäytöstämme. Kieltäytyminen ei tarkoita ilkeyttä tai epäkohteliaisuutta, vaan siinä on lopulta kysymys itsekunnioituksesta. Jokaisella on oikeus rajoihin j ne rajat piirretään sanomalla ei.
Kirjoittaja on Pieksämäen kirkkoherra.