Viime syksyinen ajelu Virtasalmen Montolan ja Loukolammen alueella toi mieleen monia muistoja. ”Remmin Akat” nimi tulee kansan käyttämästä nimityksestä taitavista naisista jotka työskentelivät vuosikymmeniä nyt vielä pystyssä olevassa lajittelulaitoksessa.
Lajittelulaitos rakennettiin 1950-luvun alussa ja useat naiset työskentelivät siellä aina 1970-luvun loppupuolelle. Heidän käsiensä tai valvonnan kautta kaivoksesta tuleva raakakivi meni oikeaan osoitteeseen, eli siiloihin, joista kivet matkustivat ensin pienoisrautatietä pitkin joko Loukolammen tehtaalle tai sivukivenä ”roskamäkeen.” Myöhemmin tämä kuljetustyö hoidettiin autoilla Jouha &Tarkiaiset Oy:n toimesta.
Nämä ”Remmin Akat” olivat käytännössä todellisia laadun varmistajia ja vastasivat siitä tuotannosta joka Loukolammelta lähti asiakkaille (olihan siellä remmillä joku mieskin, mutta naisten panos oli ratkaiseva). Eivät edes yhtiömme geologit olleet yhtä varmoja laadun suhteen.
Lajittelulaitos oli suosittu vierailukohde ja vieraat halusivat käydä tutustumassa ”Remmin Akkojen” työskentelyyn. Aloin karsastaa näitä käyntejä siksi, että vieraat usein ihmettelivät siellä työskenteleville naisille heidän työolojaan. ”Ettekö te tajua miten likaista, meluista ja yksitoikkoista työtä te teette.” Kuulin usein iloisen vastauksen, täällä on niin mukava tehdä työtä, voi ajatella kotiasioita jne.
”Remmin Akat” nimi tulee kansan käyttämästä nimityksestä taitavista naisista.
Näitä ”Remmin Akkoja” olivat: Inkeri Manninen, Anni (Anna) Putkonen, Aino Särkkä, Toini Varis, Leena Mara, Katri Tarvainen ja Lempi Nenonen. Monet näistä naisista osallistuivat aktiivisesti monenlaiseen harrastustoimintaan, kuten esimerkiksi Anni Putkonen. Marttapuku sopi tyylikkäästi päälle, samoin verryttelypuku urheilutapahtumissa.
Loukolammen tehtaalla varmistettiin jauhetun kiviaineksen laatu laboratorionäytteillä. Mainittakoon, että Montolan kaivoksen kalkkikivessä oli normaalia korkeampi magnesium pitoisuus verrattuna muihin vastaaviin kaivoksiin. Laboratoriossa työskenteli pitkään Hellin Harju ja hänen jälkeensä Eila Utriainen.
Lajittelulaitoksella oli vuorollaan omat työnjohtajat, joista Teodor Koskinen oli tyypillinen vanhan ajan työnjohtaja ja Yrjö Koskimäki oli suuressa lännessä kaivoskoulutuksen saanut. Kaivosvoudin uran jälkeen ikääntyneet siirrettiin ”maanpäällisiin” tehtäviin. Armas Tyrväinen oli todellinen yhtiön mies, tehnyt koko uransa Loukolammella ja Montolassa. Olin työskennellyt lähinnä opiskeluaikojen lomilla hänen kanssaan vuorotyönjohtajana sekä korjausmiehenä.
Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi tapaus. Kalkkivarastosta säkityskoneelle nostavan elevaattorin ketjut ovat poikki. Piha on täynnä lastausta odottavia autoja, varmaan useita kymmeniä. Työnjohtaja käy kuumana. Armas, Tikkasen Eino ja minä laskeudumme elevaattorin monttuun. Näkyvyyttä ei juuri ole, lämpötila on korkea. Sitten kesken korjaustyön työnjohtaja huutaa, että pitäisi olla jo valmista. Armaksella ja Einolla pokka pitää: ”Huutakoon, me tiedämme kuinka kauan tässä aikaa menee.”
Oman kertomuksen ansaitsee Lajittelulaitoksen korjausmies Vihtori Hynninen. Hän oli maatalosta lähtenyt, tottunut aina tekemään kovasti töitä.
Hän oli suorastaan vihainen, jos lajittelulaitoksella tuli jokin häslinki, eivätkä hommat toimineet.
Antoi varmaan isäpuolena Arvo ja Seppo Nyyssöselle hyvän työteon mallin.
Olavi Roivainen
Muurame