Mitä eroa on tavallisella karhulla ja jääkarhulla?
Sitä pohtiessa täytyy hieman pohjustaa kyseistä kysymystä. Asiaa selventää kun kerron, että ollaan Joensuun Vehkalahdella sijaitsevan avantouintikeskuksen laiturilla. Ja että Joensuun Jääkarhut ry on Suomen suurimpia avantouintiseuroja.
Että näin ja tämmöistä. Aurinko paistaa, mutta Pyhäselältä käy talvinen viima. Uimahousuissa seisoskellessa alkaa tulemaan kylmä. Nyt ei tarvitse olla suuri ennustaja arvatakseen, että kohta on luvassa kylmää kyytiä.
Vastaus tuohon alun kysymykseen kerrotaan meille siinä laiturilla: tavallinen karhu käy ensin saunassa ja menee sitten avantoon. Jääkarhu kipaisee ensin avantoon ja menee vasta sen jälkeen saunaan.
Ja näin myös tehdään. Olo on kuin pingviinillä kun marssimme rivissä kohti laiturin päässä olevaa avantoa, joka lähenee askel askeleelta kuin musta aukko. Perääntymään en tässä vaiheessa enää pysty, koska askellan jonossa keskimmäisenä.
Kylmä kipristää varpaita ensimmäisellä askelmalla avannossa. Kohta olen vedessä kaulaa myöten ja pois päästäkseen on pakko tehdä muutama uintiliike. Kohti saunaa laiturilla kävellessäni huomaan, ettei Pyhäselän kylmä viime tunnu enää juuri lainkaan purevalta. Olo on enemmänkin auvoisa.
Sillä reissulla käyn avannossa yhteensä kolme kertaa. Ja kerta toisensa jälkeen tuntui edellistä paremmalta.
– Melkein kuin hengellinen kokemus, sanoi piispa Wille Riekkinen aikoinaan avannosta noustuaan. Silloin 1990-luvun lopulla Leppävirralla hänet oli piispantarkastuksen aluksi ohjattu avaamaan avantouintikausi.
Piispa lausui viisaasti, sillä suurin piirtein sellaiselta se tuntuu joka kerta avannosta nousemin jälkeen. Ja vaikka en harrasta avantouintia säännöllisesti niin tiedän uskaltavani mennä avantoon edelleen.
Toinen omakohtainen itsensä ylittämisen tilanne tuli eteen Äänekosken Hirvaskankaalla sijaitsevan Patamankallion jyrkänteen reunalla. Roikun köyden varassa jyrkän kallionseinämän reunalla ja alla on jotain kolmisenkymmentä metriä tyhjää.
Tarkoituksena on laskeutua köyden varassa seinämää pitkin. Tilannetta ei lainkaan helpota, että leuka lyö loukkua ja vapisevat jalat tuntuvat pettävän alta kun nojaudun köyden varassa reunan yli.
Viimeisiä ajatuksia siinä vaiheessa taisi olla, että pitikö tänne saakka tulla kuolemaan?
Vasta noin puolessa välissä laskeutumista pelko alkoi pyyhkiytyä mielestä. Pahimman kauhun päättymisen jälkeen laskeutuminen alkoi tuntua jopa nautinnolliselta.
Voitin itseni Patamankalliolla laskeutumalla useamman kerran ja kerta kerran jälkeen se tuntui paremmalta. Viimeisellä kerralla en jäänyt paljon aikailemaan vaan uskalsin antaa itselleni jo enemmän vauhtia.
Oman itsensä voittamisessa on kysymys kasvusta ja kehityksestä. Omalle epämukavuusalueelle meneminen auttaa selättämään omia pelkoja. Epämukaville ja vaikeille asioille täytyy tehdä tilaa ja huomata, että niiden kohtaamisen jälkeen ne eivät lopulta enää ole kovin kauhistuttavia.
Tänään minulle on varattu aika leikkausoperaatioon. En kiellä, etteikö se jännittäisi. Enkä sano, etteikö se myös pelottaisi. Tuskinpa tulen siitä myöskään millään tavalla nauttimaan, koska eihän se mikään lomamatka ole. Mutta ehkä se parantaa sisua ja karaisee luonnetta. Näin sopii toivoa.