Pimeinä syysiltoina ja talven hämärässä hautausmaiden kynttilät tulevat näkyviin. Pyhäinpäivänä tai vaikkapa jouluna tuo kynttilämeri kertoo surusta ja kaipauksen kyynelistä. Runossaan ”ikävöi, ihminen” Eino Leino kuvaa elämän kauneutta, kyynelten armoa ja surun siunausta:
Kyynelten armo
syntymälahjoista laupein on meille,
surun suuren tarmo
kylvetty siunaten sydämien teille
Runon ajatukset saattavat vaikuttaa aluksi kovin kaukaisilta siihen nähden, mitä mielessämme usein surun ja kyynelten keskellä koemme. Kuinka helposti sitä kätkeekään surun muiden katseilta piiloon ja nielee kyyneleensä. Tai kuinka usein sitä hoputtaa vierellä olevaa surevaa pois murheesta ja yrittää kuivata hänenkin kyynelensä, ennen kuin ne ovat edes loppuneet. Ja kuitenkin: kun elämä antaa meille paljon, paljosta meidän täytyy matkan varrella olla valmiita luopumaan. Luopuminen kuuluu elämään ja luopumiseen puolestaan kuuluu kipu, jota suruksikin sanotaan.
Muutama vuosi sitten Suomessa julkaistiin surututkimus. Se toi uusia ja terveitä näkökulmia suruun. Tutkimuksen väittämät olivat sinällään melko yksinkertaisia, mutta sitäkin tärkeämpiä muistutuksia. Ensinnäkin tutkimus totesi, että surevalla on lupa surra. Jos elämässään menettää vaikkapa rakkaan ihmisen, se satuttaa ja se saa tehdä niin. Se koskettaa aina syvältä ja menetys voi muuttaa koko elämänpiiriä. Toiseksi tutkimus esitti, että surusta ei tarvitse toipua, sillä se ei ole sairaus. Meidän on hyväksyttävä suru osaksi elämää, vaikka se vaikealta voi tuntuakin. Hyvin usein kuulee puhuttavan suruajasta joka alkaa ja päättyy ja kuinka sen jälkeen kaikki jatkuu normaalina. Asia ei ole näin. Suru ei ole vain vaihe, vaan menetyksestä jää merkkinsä ja ne jäljet voivat joskus säilyä läpi koko elämän. Asia on tiiviisti kerrottuna eräässä muistovärssyssä: Se, että jokin on päättynyt, ei tee sitä olemattomaksi. Kerran eletyn kaiku on aina meissä.
Suru ja itku kuuluvat kokonaiseen elämään. Siksi pelkäämme niitä turhaan. Itku on ensimmäinen ääni, jonka olemme tähän maailmaan syntyessämme päästäneet ja silloin se on ollut elämän ääni. Itku kertoi äidille ja isälle, että kaikki on hyvin – olemme elossa. Itkulla olemme oppineet kertomaan, että olemme jotain vailla. Ennen kuin opimme sanat, itku on ollut tapamme kertoa hädästä, nälästä, vilusta tai pelosta. Itkulla olemme tulleet huomatuiksi ja kuulluiksi. Eikä elämä säästele myöhemminkään kyyneliltä, sillä jokaiseen elämään mahtuu omat itkunsa. Itkua meidän ei kuitenkaan tarvitse pelätä tai hävetä, sillä se ei ole pelottavaa ja lohdutonta vaan myös lämmin elämän merkki. Olen rakastanut – siksi suren ja osaan itkeä. Siinä on se surun siunaus ja kyynelten armo, joista runossa puhutaan.
Vanhan viisauden mukaan, jos katsoo vain taakseen, näkee ainoastaan sen, minkä on menettänyt. Jos taas osaa kääntää katseen eteenpäin, voi huomata, että elämällä on koko ajan annettavaa -tänäänkin. Ota vastaan kaikki se hyvä, jota elämällä on tarjota. Ja koska aikamme on rajallinen, on se siksi myös kallis. Anna kallein lahja rakkaimmillesi – anna heille aikaasi. Niin kauan kuin elämme, elämme hersyvän naurun ja surun kyynelten ajassa.
Kirjoittaja on Pieksämäen kirkkoherra.