Yritystilaus tunnistettu

Voit käyttää palvelun kaikkia sisältöjä vapaasti. Jos haluat kommentoida, kirjaudu sisään henkilökohtaisella Mediatunnuksella.

Kolumni Ei niin vanhaa ylioppilastodistusta, ettei sillä voisi hakea yliopistoon

Sukujuhlat on ainoa paikka, jossa ylioppilastodistuksen arvosanoilla on väliä. Suunnilleen näillä sanoilla veljeni lohdutti minua kirjoituksieni jälkeen, kun se, tämä ja tuo oli joko jäänyt joko hitusen alle tai mennyt jostain yli.

Tottahan se on, että arvosana on vain keksitty mittari ja yksi tapa osoittaa osaamista, mutta yhdentekevyyden ajatuksen ripustautuminen ei tuo ainakaan itselleni sen enempää lohtua kuin ylpeyttäkään.

Veljeni vaikutti pitkään olleen täysin oikeassa. Ylioppilastodistuksen arvosanoilla ei ollut väliä enää sen jälkeen, kun opiskelupaikasta kopsahti ilmoitus postilaatikkoon. Sen jälkeen koulumenestys mahdollisti lähinnä osallisuuden sukujuhlien keskusteluissa, koska koulussahan nyt jokainen on ollut ja koulusta on aivan jokaisella mielipide. Niinpä minäkin kerroin varmaan sata kertaa samat anekdootit suosikkiopettajistani, ylioppilaskirjoitusten eväistä ja ruotsin kuuntelustani, jossa väitin traumatisoituneeni siitä, miten Andy McCoylta kuulostava mies puhui ilveksistä. Heh, heh.

Eivätkä nämä jutut siis todellakaan ole edes hauskoja anekdootteja, vaan sellaisia kiusallisen enon juttuja, joille nauretaan sukujuhlissa kohteliaisuudesta.

Ylioppilaskirjoituksia koskevien vitsieni henki muuttui täysin vuosi sitten. Pläräsin yliopistojen sivuja ja mietin mahdollisuuksien merta. Silmiini osui kauniit sanat, joista tunnistin itseni: "Ensikertalaiseksi katsotaan myös ne hakijat, jotka ovat vastaanottaneet korkeakoulututkintoon johtavan opiskelupaikan ennen vuotta 2014 mutta eivät ole suorittaneet tutkintoaan valmiiksi."

Olen kritisoinut todistusvalinnan painottumista korkeakoulujen opiskelijavalinnoissa mutta otin siitä ilolla kaiken irti: täytin yhden verkkolomakkeen ja sain opiskelupaikan. Nyt vitsailen sukujuhlissa nuoruuteni pitkänäköisyydellä: Ratkaisevat pisteet kauppakorkeakoulujen yhteishaussa sain lyhyestä saksasta, josta kirjoitin toiseksi alimman arvosanan eli B:n. Heh, heh.

Eihän tämäkään ole hauskaa sen enempää kuin ne ruotsin kuuntelun ilvekset, mutta sentään opettavaista. Joskus suorituksista heikoin voi olla täydellinen sellaisenaan – ja sen avulla koko elämä voi ottaa äkisti uuden suunnan.

Viime syksystä olen opiskellut Jyväskylän kauppakorkeakoulussa, ja siihen maailmaan palaan taas syyskuussa. Kokoaikaisen opiskelun mahdollistaa opintovapaa ja aikuiskoulutustuki, johon vaaditaan työelämää vähintään kahdeksan vuotta.

Opiskelu on nyt erilaista kuin 2000-luvun taitteessa, ja niin olen minäkin. Vuorovaikutustaitojen ja ryhmätyöskentelyn kehittäminen on osa kaikkia kursseja. Kirjoittamisen määrä tuntuu lisääntyneen, ja akateemisia artikkeleita käytetään materiaalina jo johdantokursseilla.

Vuosi sitten minua jännitti moni asia: Pääsenkö edes kursseista läpi? Osaanko enää laskea? Ovatko aivoni nähneet parhaat aikansa? Nopeasti sain vastaukset: kyllä, joten kuten ja ehkä, mutta eiköhän tämäkin riitä.

Moni on kysynyt, mikä minusta tulee isona. Yleensä vastaan, etten tiedä eikä minua kiinnostakaan. Hämärä tulevaisuus on parempi kuin tarkka tähtäin, jonka ulkopuolelle jää koko maailma. Parasta juuri nyt on ajatella asioita ja antaa tiedon jäsentää maailmankuvaa.

Kaksi asiaa tässä on sentään kiistatta todistettu: 1900-luvulta peräisin oleva ylioppilastodistus toimii yhteishaussa paremmin kuin vitsinä ja veljeni on väärässä.