Sairastapaukset hoidetaan kiireellisyysjärjestyksessä, tästä johtuen päivystykseen tulleille potilaille emme voi antaa viitteellistä vastaanottoaikaa etukäteen, varaudu odottamaan.
Näin lukee kaupungin nettisivuilla, mutta mikä on kohtuullinen odotusaika? Tätä mietiskelin odottaessani lääkärille pääsyä Pieksämäen sairaalan päivystyksessä tiistaina 28. kesäkuuta.
Poskiontelotulehdus oli hiipinyt riesakseni salakavalasti vähitellen keväisen flunssan jälkitautina.
Meni kuitenkin viikkoja, ennen kuin ymmärsin mistä epämääräinen väsymys sekä jatkuva ja varsinkin makuuasennossa paheneva tukkoisuus johtuvat.
Juhannusviikolla myös naamaani alkoi särkeä. Hirmuinen paineen tunne päätä alaspäin roikottaessa vahvisti itsediagnoosini.
Yritin häätää vaivaa ottamalla kuurinomaisesti tulehduskipulääkettä ja opettelemalla käyttämään nenäkannua. Buranalla kipu kyllä pysyi poissa, mutta nenäkannu toi apua tukkoisuuteen vain hetkellisesti.
Maatessani juhannusyönä mökillä pystymättä hengittämään koko yönä lainkaan nenän kautta, päätin, että kärvistely saa nyt loppua ja menen lääkäriin.
Tiistai-iltapäivänä 28. kesäkuuta suuntasin päivystykseen tehtyäni edellisten päivien aikana yhteensä kolme koronatestiä. Olisin toki voinut soittaa myös terveyskeskukseen ja varata ajan lääkärille, mutta koska pääni tuntui hajoavan, halusin lähteä päivystykseen.
Iltapäiväkolmen maissa nappasin oven suusta vuoronumerolapun ja istahdin odottamaan. Pääsin sairaanhoitajan luokse nopeasti kertomaan oireeni.
Ystävällinen hoitaja mittasi tulehdusarvoni, totesi sen olevan hieman koholla ja sanoi laittavansa minut lääkärijonoon, mutta todeten sivunlauseessa tähän tapaan: ”voit joutua odottamaan pitkäänkin, sillä meillä on nyt enää yksi lääkäri talossa.”
Tiedustelin, mahdanko kuitenkin päästä ennen seitsemää, johon oli siinä vaiheessa aikaa reippaat kolme tuntia. Odotin naurahdusta ja ”tottakai nyt siihen mennessä” -tyyppistä vastausta, mutta hoitaja totesi vain, että sitä on vaikea sanoa. Hän tarkasti myös koneelta, että minua ennen lääkärille oli jonossa kahdeksan potilasta.
Vain kolme heistä istui lisäkseni aulassa, muut vaikuttivat olevan todennäköisesti osaston puolella.
Ensimmäiset parisen tuntia sujuivat ihan mukavasti tilannetta tarkkaillen. Tämän jälkeen aloin huomata itsessäni ensimmäisiä turhautumisen merkkejä.
Huomasin myös muiden alkavan liikehtiä penkeissään levottomasti ja jonkin aikaa tilannetta päiviteltiin ja purnattiin porukalla jonkun ihmeteltyä ääneen, onko talossa lainkaan lääkäriä.
”Viimeinen kerta, kun astun jalallani Pieksämäen päivystykseen” uhoan Messengerissä ystävilleni kello 20.28 jonotettuani reilut viisi tuntia.
Joskus ennen kymmentä vaihdoin muutaman sanan nuoren miehen kanssa, joka oli odottanut vielä pidempään kuin minä, siinä vaiheessa kahdeksan tuntia. Hän kertoi tulleensa päivystykseen suoraan töistä syömättä mitään. ”Vähän alkaa olla heikko olo”.
Omat tunnetilani ovat tuntien aikana vaihdelleet epäuskoisesta huvittuneisuudesta täydelliseen tuskastumiseen ja lievään epätoivoon. Myös naamakipuni alkoi yltyä tuskaiseksi, sillä en ollut ottanut särkylääkettä sinä päivänä. ”Kyllä julkinen terveydenhuolto on jumissa” äitini päivittelee tekstiviestitse.
Aurinkoisen kesäillan kääntyessä jo hämyiseksi kesäyöksi, kuulin vihdoin oman nimeni. Nuori, ystävällinen naislääkäri pahoitteli pitkää odotusaikaani. Hän tutki nopeasti ultraäänellä poskionteloni, kyseli oireitani ja sanoi kirjoittavansa minulle antibioottikuurin ja nenäsumutteen.
”Saat tästä ensimmäisen tabletin mukaasi, kun eihän tähän aikaan saa enää mitään mistään”.
Oloni alkoi parantua nopeasti kuurin alkamisen jälkeen ja viikon kuluttua särky, tukkoisuus ja epämääräinen huono olo olivat täysin poissa.
Kannatti siis jonottaa, mutta että lähes kahdeksan tuntia?