Ilkka Sepän kolumni Ystävät ovat kadonneet, minne minne joutuneet

Kotiaresti on rangaistus. Henkilö suljetaan kotiinsa, rajoitetaan hänen liikkumistaan, estetään viestiyhteydet ulkomaailmaan ja kielletään tapaamasta muita henkilöitä.

Kotiaresti on vuosisatoja käytetty rangaistusmuoto. Englannin hovissa suljettiin linnantorniin kuninkaan puolisoita, jotka eivät synnyttäneet toivottuja perillisiä. Tai perillisiä, joita ei toivottu.

Venäjällä tapana oli käyttää luostareita, jonne suljettiin kotiarestiin vallasta kiinnostuneet anopit, appiukot ja velipuolet, serkuksia unohtamatta.

Nykyajan kokenein kotiarestissa istuja on oppositiojohtaja Aung San Suu Kyi, joka ensin oli vuosia Myanmarin sotilasjuntan vangitsemana. Vapautettiin muutamaksi vuodeksi, ja vangittiin uudelleen. - Aung San Suu Kyi´llä kun on paha tapa voittaa vapaat vaalit aina kun niitä järjestetään.

Kotiaresti ei ole lievä keino eliminoida vastustajia. Tavoitteena on murtaa vangitun henkinen voima, tuhota terveys, näivettää ajattelun taidot ja raunioittaa muukin osaaminen tuolla eristämisen myrkyllä.

Me olemme eläneet nyt kotiarestissa kaksi vuotta. Kotiin suljettuna, liikkuminen rajoitettu, tapaamiset estetty, koskettaminen kielletty. Se on rankkaa. Yhtä tehokasta musertamista, kuin tuolla synkällä historiallisella kotiarestilla. Vaikka tavoite on ollut toinen: terveyden vaaliminen, ei vahingoittaminen.

Kun korona tuhosi kaiken tulevan, selvittiin alun kuukauksista juhannukseen saakka melko vähin henkisin vammoin. Luovat keksinnöt syntyivät ahdinkoa poistamaan. Muutettiin mökille eristykseen, mentiin maalle mummolaan tai Kuusamoon, remontoitiin kotia, järjestettiin vanhoja valokuvia, julkaistiin somessa runoja ja juttuja. Ja vihdoin valoisa lämmin kesä helpotti kaikkia, jopa koronaakin.

Syksyllä tämä kaikki romahti. Into luoda uusia konsteja ahdistavan epidemian lieventämiseksi loppui. Turhautuminen johti kipuiluun, joka alkoi ilmetä kiukkuna, uhmana, vihana. Teki mieli potkaista, vaan ei tiennyt ketä tai mitä.

Hulinoinnista alkoi kehittyä uusi epidemia. Riehumisen perusteeksi tuntui kelpaavan vaikka vaatimus siirtää hauenkutu keväästä syksyyn. Yleiseksi ja yhteiseksi pyrkimykseksi kautta maailman alkoi lopulta pyyhkiytyä esiin - Vapaus.

Iankaikkisen hyvä tavoite. Vaan keneltä sen saa. Autoja kaatamalla, liikennettä sotkemalla, ikkunoita särkemällä, käkenä kännissä hillumalla. Tässä tapauksessa vapaus on koronan käsissä, huutamisen ulottumattomissa.

Erakkomunkki, omaehtoisesti yksinäisyyteen vihkiytynyt, kiteytti tämän vapauden illalla televisiossa. Sanoi, että korona-aika on ollut raskasta ja vaikeaa hänellekin. Tahdonvastainen yksinäisyys on kivuliasta. Itse valittu yksinäisyys sisältää vapauden. Vapauden päättää, milloin on yksin, milloin hakeutuu kanssakäymiseen.

Nyt uskotaan, että aukeaa vapaus. Maaliskuussa. On vapaus elvyttää sosiaalinen elämä. Aika etsiä kadonneet kaverit, yhyttää ystävät, ponnistaa ylös turhauttavasta apeudesta.

Mutta varovasti. Arestin aika on kuormittanut kaikkia. Rohkeus yhteydenpitoon on heikentynyt ajan kuluessa. Kynnys kasvanut. Löytyykö enää se virkeä, vauhdikas, innostava ystävä, joka katosi kaksi vuotta sitten. Tilalla voikin olla hymytön, iloton, väsynyt, turhautunut koronan runtelema - kuten Sinäkin. Täytyy totutella, että mitenkäs sitä ihmisten ilmoilla taas oikein oltiinkaan!

Nyt on sen aika!