Koviksen kolumni: Kiskot vievät

Ensimmäiset kymmenen elinvuottani asuin Punkaharjulla, Palorannan kylässä. Tonttimme rajoittui käytännössä ratapenkan viereiseen tasanteeseen. Kuusivuotiaana muutimme Putikon kylään, jossa kotimme oli kivenheiton päässä asemasta. Asemalla pysähtyivät pikajunia lukuun ottamatta kaikki henkilöjunat. Tavarajunia liikkui paljon ja paikalliselle sahalle oli ikioma raide.

Pikkupojilla riitti ihmettelemistä ja puuhaa. Suosittu harrastus oli kuparipennien litistäminen raiteelle asentaen ja tämä oli tietenkin ehdottomasti kiellettyä. Oikeutus ylipäätään raiteiden tienoilla oleskeluun hankittiin toimimalla osana interaktiivista viestiketjua. Asemalta voitiin toimittaa viesti pysähtymättä ohi ajavaan junaan kepin päässä olevan irtoavan renkaan avulla. Lämmittäjä kaappasi viestirenkaan, poisti viestilapun ja heitti renkaan takaisin. Silloin se oli jo kymmenien metrien päässä, josta me kiltit pojat kipaisimme renkaan noutamassa.

1964 muutimme Pieksämäelle Keskuskatu 35:een. Siihenkin, ainakin hiljaisimpina aikoina, kuului junien ääniä. Täällä ratapiha oli jo niin iso ja valvonta tehokasta, että raiteilla ei pahemmin seikkailtu. Asemalle mennessä tietysti oikaistiin raiteiden yli niin kuin kaikki tekivät. Uutuutena minulle täällä oli monia rautatien yli johtavia siltoja. Varsinkin Mikkelinsillalla käytiin imaisemassa veturien höyryjä. Tämä ei muistaakseni ollut edes erikseen kiellettyä.

Sittenpä 70-luvun alussa Haapakoskentielle, johon kuuluivat ratapihan äänet. Seuraavissa asunnoissa Tierantiellä ja Niilontiellä avatusta ikkunasta, tai parvekkeelta junien äänet kuuluivat Jyväskylän radalta. Parikymmentä vuotta kuunneltiin saman radan ääniä Horsmakuja 1:n pihalla. Savontien yläpäässä vain pyörähdettiin ja sitten tähän Vanhalle Mikkelintielle, jossa parin kivenheiton päässä Jyväskylän radasta olemme viihtyneet reilut 15 vuotta.

Olen minä junalla matkustanutkin, enkä vain ääniä kuunnellut. Kävin Tekua 70-luvun puolessa välissä Mikkelissä. Siellä oli huutava pula opiskelija-asunnoista, joten valtio maksoi matkaliput jos pystyi käymään koulun kotoa käsin.

Minä pystyin ja minulla oli aivan samannäköinen ruskeakantinen ja valokuvallinen lippu välille Pieksämäki-Mikkeli, kuin VR:n työntekijöillä. Harvempi konnari edes vilkaisi kansien sisälle, moni jopa veti kättä lippaan.

Hämmästyttävän usein Prisman parkkiin ajaessa näkee tulevan, tai lähtevän junan. Väittäisin, että useammin näkee kuin ei.

Työelämässä 2000-luvun alkupuolella kävin monesti junalla yhden päivän komennuksilla Helsingissä. Olin tulossa sieltä 11.9.2001, kun tupakkahytin kaiuttimesta alkoi tulla ylimääräisiä uutislähetyksiä. Tupakkahytti oli ainoa paikka, jossa junan radio kuului. Puhelimesta ei, ainakaan kovin yleisesti, voinut vielä radiota kuunnella. Käytävä täyttyi kyselevistä ja kauhistelevista ihmisistä.

Kansakoulussa 60-luvun alussa opiskeltiin Suomen kaupunkeja. Jokaista kaupunkia kuvattiin ytimekkäällä määritteellä. Pieksämäen kohdalla luki: ”Risteysasema”. Tämä pätee edelleen, voisipa sanoa jopa vilkas risteysasema. Hämmästyttävän usein Prisman parkkiin ajaessa näkee tulevan, tai lähtevän junan. Väittäisin, että useammin näkee kuin ei.

Minun äitini isä oli VR:llä ratanosturin kuljettajana aikoina, jolloin ihan uusia rataosuuksia ja tunneleita tehtiin jatkuvasti. Ainakin suunnitteilla on jotain nykyäänkin, koska pieksämäkeläisten rahoja tarvitaan välttämättä tuonne etelän suuntaan. Niin, ja ennen lumia meidän pitää peräti tehdä rata Uhomäelle.

Kirjoittaja on Jorma Kovalainen, kiskojen kolkkeessa viihtynyt.

Kommentoi