Mielipide: Sellupajusta kosteikkopajuksi

Pajun kosteikkoviljelyä polttoturpeen jättösuolla Kouvolan Karhusuolla. Veli Pohjonen

Veli Pohjonen

Lyhyellä, alle 10 vuoden kierrolla kasvatettavalla viljelypajulla on historiassa monia vaiheita. Metsätalous kiinnostui pajusta Korean kriisin jälkeisessä noususuhdanteessa ja sitä seuranneessa puuaineksen pulassa. Vuonna 1953 vuorineuvos Ralph Erik Serlachius ja professori Risto Sarvas toivat Tanskasta 5000 kappaletta nopeakasvuisen sellupajun pistokkaita.

Vesipajuksi kutsutut sellupajut istutettiin Metsäntutkimuslaitoksen Uudenmaan kokeisiin. Ensimmäinen koeviljely kesti parikymmentä vuotta.

Sellupaju muuntui energiapajuksi 1970-luvun öljykriiseissä. Aloimme puhua lämpövoimaloille tuotettavasta pajuhakkeesta. Energiapajun viljelyä kokeiltiin 1900-luvun lopulla eri puolilla Suomea.

Kevyttä pajuhaketta pidettiin kuitenkin liian höttöisenä verrattuna tiiviimpään koivuhakkeeseen. Pajuhakkeen markkina ei lämpövoimaloissa avautunut.

Pajun höttöisyys eli ydinpuun huokoinen rakenne korostui vuosituhannen vaihteessa uudesta suunnasta. Biotalous alkoi etsiä puumassaa, mistä saadaan ravinteita sieppaavaa huokoista biohiiltä. Huokoista pajun biohiiltä tarvitaan nyt muuan muassa hulevesien puhdistukseen kaupungeissa.

Tänään biotalous vie viljelypajua mukaan ilmastokamppailuun, mutta hieman erikoisella tapaa.

Kautta aikojen viljelijät ovat kiusaantuneina todenneet, miten kaikista pellon- ja ojanreunoilla viihtyvistä kasveista paju on juuristoltaan ongelmallisin. Vahvoilla juurillaan janoisa paju tukkii niin avo-ojia kuin salaojia.

Mitä vauhdikkaammin paju kasvaa kosteissa oloissa vesojaan, sitä runsaammaksi kasvaa myös juuristo. Ja sitä vahvemmaksi kasvaa maaperän hiilen nieluvarasto. Nimenomaan maaperän vahvaa nieluilmiötä ilmastokamppailun kosteikkoviljely maatalouden pelloilta odottaa.

Hiiliviljelyn tutkimus etsii parhaillaan keinoja, millä pajun kiusallisen juuriston voi kääntää ilmaston ja maatilojen yhteiseksi eduksi. Siitä on jo maassamme monivuotinen koeviljelmä Pälkäneen kunnassa (kuva 1).

Kyseessä on kiertotalouteen pohjaava peltometsäviljelyn menetelmä. Noin 10 vuoden jakson ajan pajun vesat tuottavat raaka-ainetta biohiileksi. Sen jälkeen vahva juuristo muokataan nykykonein maaperän hiilen nieluksi. Kierto jatkuu viljan tai nurmen viljelyllä.

Kosteikkoviljelyä odottavat etenkin polttoturpeen jättösuot (kuva 2). Niillä pajun viljelyä on tutkittu vuodesta 1979. Suopohjien kosteikkoviljelyyn ovat pajun lisäksi ehdolla osmankäämi ja ruokohelpi.

Kosteikkoviljely perustuu säädeltyyn ojitukseen. Pohjaveden pintaa on laskettava, kun traktoria tarvitaan istutukseen tai korjuuseen. Varsinaisen kasvukauden ajaksi veden pintaa voidaan nostaa. Siihen ojiemme janoisa paju on sopeutunut.

Ilmastokamppailu käy yhä kuumempana maa-ja metsätaloutemme osalta. Kosteikkoviljelyyn edennyt pajumme on 2020-luvun uusi mahdollisuus.

Maatalous- ja metsätieteiden tohtori

Metsänhoitotieteen dosentti Helsingin yliopistossa

Kommentoi