Kolumni: Parempi on pullantuoksuinen kuin pahasti pullonhajuinen

Kari-Pekka Issakainen

Syksyllä siitä tulee kymmenen vuotta. Viimeisestä kohtaamisesta vanhan ystävän kanssa. Sen jälkeen emme ole enää kohdanneet samalla tavoin kuin silloin ennen. Eikä ole ollut edes ikävä, enää. Ainoastaan joskus rapsakassa pakkaskelissä se vielä välillä tuoksuu vietävän hyvälle, mutta sitä ei enää tee mieli vetää henkeen.

Tarkoitan tässä yhteydessä tupakointia. Tuo vanha ystävä on tietysti savuke.

Nuoruuden viimaisina vuosina tupakointia tuli harrastettua enemmän ja jokapäiväisesti, vaikka tiedostin kaikki siihen kuuluvat terveysriskit täysipäisesti ja -määräisesti. Siihen aikaan niiden riskien sisäistäminen jäi pahasti puolitiehen.

Olin kuitenkin hiljaisesti luvannut itselleni jossain elämäni vaiheessa, että lopetan tupakoinnin heti jos joskus saan jälkikasvua, eli mahdolliseen perheeseen tulee lapsia.

Sen päätöksen olen pitänyt täysimääräisesti. Kun sain kuulla ensimmäisen lapsen olevan tulossa, niin en enää seuraavana päivänä aloittanut aamua savukkeella. Lopettaminen tapahtui kerrasta, eikä se ollut edes millään tavalla vaikeaa.

Minä vain lopetin. Ja se oli sitten suurin piirtein siinä.

Ihminen viisastuu vanhetessaan ja elämänkokemuksen karttuessa. Minulla se vain on vienyt tavallista enemmän aikaa.

Näin jälkikäteen ajatellen lopetin tupakoinnin oikeaan aikaan. Siitä on tehty sen jälkeen niin tavattoman vaikeaa, että nykyään taitaa olla helpompaa elää kokonaan tupakoimattomana kuin nähdä enemmän vaivaa, että pääsee tupakalle.

Nuoruuden heilumiseen ja rajojen hakemiseen ennätin käyttämään melkoisesti aikaa, ja rahaakin. Aikuisten voimajuoma oli toinen nuoruuden ajan vanha ystävä, jonka kanssa tuli tavattua ja tehtyä tuttavuutta lähinnä viikonloppuisin. Olen joskus leikkisästi ajatellut, että Kuopio, Jyväskylä ja Joensuu muodostivat elämässäni varsinaisen Bermudan kolmion, johon joskus katosivat raha ja muisti. Mutta on siinä totta toinen puoli, vähintään. Oli siellä silti välillä myös hauskaakin, mitäpä sitä(kään) kieltämään.

Nykyään nämä tapaamiset ovat maltillisempia sekä selvästi kohtuullisempia ja niitä tapahtuu jatkuvasti harvemmin. Lisäksi sisällämme molemmat vähemmän alkoholia kuin silloin joskus ennen.

Ihminen viisastuu vanhetessaan ja elämänkokemuksen karttuessa. Minulla se vain on vienyt tavallista enemmän aikaa ja työ on monessa mielessä edelleen kesken. Piti kasvaa melkein keski-ikäiseksi ennen kun alkoi pysymään jonkunlainen tolkku päässä. Enkä nyt tarkoita pelkästään tupakkaa ja viinaa, vaan myös elämänkatsomusta ja -hallintaa. Viisikymppisenä ei välttämättä halua olla itsekeskeisesti ryntäilemässä paikasta toiseen, vaan elämässä on onneksi tärkeämpiäkin asioita.

Elämänkokemuksen tässä vaiheessa on pakko tunnustaa, että tämä elämänpolku on tehnyt minusta hyvinkin perhekeskeisen ihmisen. Omat lapseni ovat kasvattaneet minua taatusti enemmän kuin minä heitä, vaikka töitä jälkikasvun kasvattamisen eteen tehdään perheessä päivittäin hartiavoimin. Juuri tänä päivänä ja tässä hetkessä olen kernaammin lempeästi pullantuoksuinen kuin karmeasti pullonhajuinen perheenisä.

Nykyään jaksamisella on rajansa. Kun parikymppisenä parasta olivat iloiset viikonloput kaveriporukan kesken niin viisikymppisenä parasta on, että pääsee lauantaisin ajoissa nukkumaan.

Kommentoi