Avunhuutoja ja kuiskauksia

Matti Pehkonen

Työyhteisömme kävi läpi kahden päivän mittaisen ensiapukoulutuksen. Parissa päivässä kyllä oppii ensiavun perusteet ja tärkeimmät ensitoimet onnettomuustilanteissa. Yksi tärkeä oivallus tuolla ensiapukurssilla oli se, että onnettomuuspaikalla täytyy tehdä tilannearvio: kuka on välittömimmässä vaarassa ja kuka tarvitsee apua kaikkein nopeimmin. Tuon arvion tekeminen voi olla vaikeaa – kaikkein koviten huutava saa helposti auttajan huomion, kun taas hiljainen ja tajuton uhri voi jäädä jopa kokonaan huomaamatta. Siis lyhyesti sanottuna, kovin hätä ei aina ole sillä, joka huutaa eniten.

Tämä onnettomuuspaikan toimintaohje taitaa pitää paikkansa kaikessa hädässä noin yleisestikin: yhteiskunnan heikoimmassa asemassa olevat eivät välttämättä ole siellä, mistä kuuluvat kovaäänisimmät vaatimukset vaan heidän keskuudessa, jotka eivät jaksa tai pysty huutamaan. Aivan erityisen heikossa asemassa ovat ne, joiden puolesta kukaan ei pidä ääntä.

Yhteiskunnallisessa keskustelussa uutiset, puheenaiheet, otsikot ja palstamillimetrit ovat aina valintoja: kenen hätää pidetään esillä, kenen puolesta huudetaan, kenen puolesta vaaditaan. Monesti esiintulot ja keskustelunavaukset ovat toki tärkeitä ja usein herätteleviäkin, sillä ongelmiin ei voida puuttua, jos niiden olemassaolosta ei tiedetä. Mutta valintaan liittyy aina vaara – asia, jolla ei ole media-arvoa tai joka ei ole yleisesti kiinnostava saattaa jäädä vaille huomiota. Siksi on osattava ja uskallettava katsoa myös sinne minne inhimillinen luontomme tai mielenkiintomme meitä vähiten vetää.

Vaalijalan toiminnan perustaja rovasti Otto Aarnisalo (1864-1942) kiteytti asian selkeästi ja ytimekkäästi: On tehtävä työtä äänettömän hädän puolesta ja työ on aloitettava hädän äärimmäisestä päästä. Sillä äänettömällä hädällä hän tarkoitti niitä ihmisiä, joita yhteiskunta ei huomannut tai kyennyt auttamaan. Tuon ajatuksen johdattamana kehitysvammaiset lapset saivat välttämätöntä tukea ja apua ja ennen kaikkea ihmisarvoista kohtelua. Nyt yli sata vuotta myöhemmin moni asia on muuttunut ja kehitystä parempaan on tapahtunut, mutta työtä on vielä jäljellä.

Tuo kysymys äänettömästä hädästä on kuitenkin aina ajankohtainen, sillä yhteisön todelliset arvot mitataan siinä, kuinka se pitää huolta kaikkein heikommassa asemassa olevista jäsenistään. Keitä ovat tämän päivän yhteiskuntamme ja yhteisömme unohtamat äänettömät. Keiden hätähuuto kompastuu uutiskynnykseen ja jää vastausta vaille? Tuo onnettomuuspaikan toimintaohje antaa meille tänäänkin yhden vastauksen – todennäköisesti hätä on suurinta siellä, missä ei jakseta pitää meteliä.

Tänä vuonna Yhteisvastuukeräys tuo esille hiljaisen hädän, joka on aivan lähellämme naapurustossamme ja perheissämme: vanhuuden mukanaan tuoman köyhyyden. Monille ihmisille ikääntyminen tuo mukanaan köyhyysriskin, joka puolestaan voi johtaa moniin muihin ongelmiin kuten yksinäisyyteen, syrjäytymiseen ja jopa terveydellisiin ongelmiin.

Monille ikäihmisille itse pärjääminen on kunnia-asia eikä apua aina uskalleta tai osata pyytää. Sen vuoksi hätäkin helposti jää huomaamatta. Yhteisvastuun kohteeksi vanhuksista ja ikäihmisitä huolehtiminen oikein sopiva, sillä arvokkaasta vanhuudesta huolehtimisen vastuu on yhteinen.

Kommentoi