Kolumni: Kun polvi- ja lonkkavaivainen obeesi itselleen sukset osti

Kari-Pekka Issakainen

Kari-Pekka Issakainen

Minä ja sukset emme ole koskaan olleet ylimpiä ystäviä. Olemme sietäneet toisiamme, koska olemme tavanneet lähinnä hiihtämässä ja sitä on tapahtunut viime vuosi(kymmeninä) äärimmäisen harvoin.

Olen sen aikakauden kasvatteja, jolloin koulussa vielä hiihdettiin. Vaikka onneksi ei enää hiihdetty kouluun, vaan mentiin bussilla. Välituntilatua kierrettiin terveessä yhteishengessä, mutta silti voitto mielessä ja välillä verenmaku suussa.

Olen jo niin vanha, että ensimmäiset sukseni olivat vielä vanhemmat puusukset. Monen muun sukset olivat lasikuitua ja heillä oli myös hiihtohaalarit sekä sellaiset hienot kärkisiteet. Kyllä sellaisilla välineillä ja varusteilla oli hiihtämisessä ihan eri meininki kuin tervatuilla puusuksilla, joissa oli enää ajan patinaa.

Lasikuitusuksilla voitettiin hiihtokilpailut. Vastaavasti minä olin aina siellä tulosluettelon häntäpäässä, yleensä viimeinen. Tosin se ei (aina) ollut välineiden syy.

Muistan koulujenväliset hiihtomestaruuskilpailut joskus 1970-luvun lopussa. Jouduin lähtöviivalle minäkin puusuksieni kanssa. En ollut ladun avaajana, lähinnä hiihtelin tien tukkona silmälasit huurussa ja pää höyryten. Puolessa välissä oli tuttu kaveri reittivalvojana. Hän ilmeisesti näki tuskaisen ilmeeni ja ohjasi minut oikoladulle, jota kautta pääsin hiihtämään vain puolet koko matkasta. Muutama kilpailija näki oikomiseni viereisen lammen jäältä kun pääsin suhauttamaan ladulle heidän edelleen. Jotain huutoa sieltä kuului voimasanojan säestyksellä. En jäänyt kuuntelemaan mesomista vaan arvelin suksia suoraan maaliin.

Lähellä maalia taisin jopa tuntea suussani jo voiton makua. Saattoi se olla myös verta ja hikeä. Kuitenkin viimeisessä ylämäessä ennen maalia kaaduin ja katkaisin toisen puusukseni kokonaan. Samalla kaikki muut saman sarjan kilpailijat suihkivat ohitseni maaliin. Itse ylitin maaliviivan katkenneella suksella ja vaitonaisena. Ja tietenkin viimeisenä.

Kouluvuosien jälkeen olen hiihtänyt perin harvoin. Muutaman kerran armeijassa ja ehkä yhteensä neljästi siviilissä. Eikä minulla ole ollut koskaan itse ostamia suksia.

Ennen kuin vasta nyt, vuosikymmenien jälkeen, tämmöisenä raihnastuvana viisikymppisenä ukkona. Ostin elämäni ensimmäiset omat sukset, omalla rahalla, omaan käyttöön. Hankin sellaiset karvapohjasukset sekä kunnon monot. Ja säädettävät kärkisiteet. Juuri sellaiset varusteet, joilla kaltaiseni polvi- ja lonkkavaivaisen obeesin olisi mukava hiihdellä perinteisellä tavalla murtomaahiihtoa.

Tai niin minä luulin.

Ensimmäisen päivän iltana sain houkuteltua vanhimman tyttäreni mukaan hiihtämään läheiselle pellolle. Ajattelin se olevan yhteistä laatuaikaa ja ennen kaikkea mukava elämys.

Laitettiin sukset jalkaa omassa pihassa, koska matka pellolle ei ole pitkä. Pääsin ehkä kymmenen metriä kun kaaduin koko vajaan kahden metrin pituuttani ja jymäytin 140 kilon voimalla suoraan jäiseen katuun. Tytär säikähti ja kysyi, että olenko hengissä. Vastasin, että melkein ja että jatketaanpa vain matkaa.

Sadan metrin päässä kaatui tytär, jonka sukset olivat lentää naulaan jo siinä vaiheessa. Saimme siirrettyä itsemme pellolla olevalle ladulle, jossa satoi lunta vaakatasossa ja tuuli puhalsi pohjoisesta. Jälkikasvu ilmoitti kuuluvasti, että nyt saa tämä hiihtäminen riittää.

Suksimme sitten suoraan kotiin.

Pari viikkoa sitten uskaltauduin ladulle toistamiseen. Hiihtelin rauhakseni tasaiselle pellolle ajetulla ladulla auringonpaisteessa.

Se oli paras hiihtokokemukseni koskaan. Välineilläkin oli siinä väliä.

Kommentoi