Uskaltaako toivottaa hyvää uutta vuotta?

Jari Asikainen

Jari Asikainen

Kolumni

Uskaltaako toivottaa hyvää uutta vuotta? Vai täytyykö käyttää samanlaisia kiertoilmauksia kuin kalastamisessa, ettei toivota vahingossa huonoa onnea hyvän sijasta? Kalamiehille ja -naisille on tapana toivottaa kireitä siimoja. Pitäisikö vuodelle 2021 toivottaa löysiä päiviä, sillä niitä kireitä on ollut viime maaliskuusta lähtien aivan tarpeeksi? Mielestäni osuvin visuaalinen kannanotto viime vuoteen on joulukuusenkoriste, joka esittää kakkaavaa koiraa. Koiran takapuolen alla on nätisti kiepillä oleva ulostekasa, jossa on vuosiluku 2020.

Itse olen päässyt koronasta sinänsä helpolla. Kukaan läheisimmistä ihmisistä ei ole sairastunut ja koronan vaikutukset työntekoonkin ovat olleet pieniä, vaikkapa hoitoalaan verrattuna. Jos hoitohenkilöstön tilanteesta jotain hyvää yrittää keksiä, niin työstä ei ainakaan ole puutetta, päinvastoin. Ja heidän työtään arvostetaan, ehkä enemmän kuin koskaan. Toivottavasti tämä arvostus konkretisoituu jossain vaiheessa myös euroiksi. Muuten sillä ei ole paljoakaan merkitystä. Mutta paljon on heitäkin, joilta korona on vienyt työt. Tai pahimmassa tapauksessa keikauttanut yrityksen konkurssiin ja jättänyt jäljelle lamaannuttavan velkataakan. Ja sydäntä kylmää ajatella sitä, kuinka monelle koululaiselle koronavuosi oli se käännekohta, jonka jälkeen asiat alkoivat luisua käsistä. Nämä laskut lankeavat kokonaisuudessaan maksuun vasta vuosien tai jopa vuosikymmenten päästä.

Mutta tuottihan korona sivussa hyviäkin asioita, niin kuin kaikki kriisit. Kuten esimerkiksi parantuneet etätyömahdollisuudet. Pakko on hyvä konsultti, vielä parempi kuin euro ja dollari. Tai jollei parempi, niin ainakin nopeampi ja tehokkaampi. Ulkomaanmatkoja oli pakko perua, joten sillä ajalla kierreltiin ja katseltiin kotimaata. Ihmiset liikkuivat luonnossa, retkeilivät ja kalastivat, nauttivat siitä luonnonvarasta, jota Suomessa on yllin kyllin, nimittäin rauhasta ja hiljaisuudesta. Tällaisia hiljaisempia arvoja ei ole niin helppo huomata, jos paahtaa koko ajan ympäriinsä kuin komeetta. Ja samalla opittiin myös pesemään käsiä. Pidetään tästä tavasta kiinni, sillä se rajoittaa koronaviruksen lisäksi muidenkin pöpöjen leviämistä.

Ehkä asiaa pitää ajatella niin, että jokaisella sukupolvella on vitsauksensa. Kun omat vanhempani olivat nuoria, tappoi hongkongilainen Suomessa toistatuhatta ihmistä. Samaan aikaan piti kestää äärivasemmiston hulluutta, vallankumousajatuksia ja itänaapuria hallitsevan diktatuurin ihannointia. Parikymmentä vuotta myöhemmin tuli lama, mutta maailmanpolitiikassa saatiin vetää henkeä, kun Neuvostoliitto romahti ja kylmä sota väistyi hetkeksi syrjään. Nyt on kestettävänä korona ja samaan aikaan äärioikeiston hulluus ja populismi. Diktaattorit porskuttavat ja lihovat ja osa läntisten demokratioidenkin johtajista mielii saman kakun äärelle. Mutta ei niin pahaa, jollei jotain hyvääkin: ainakin yhden öykkärin korona on jo pudottanut vallan kahvasta.

Mikä lie seuraavan, vielä syntymättömän sukupolven iso vitsaus? Jotain saadaan varmasti, mutta ne kestetään sitten kun niiden aika tulee. Vai onko elämässä muitakaan vaihtoehtoja?

Kommentoi