Nauru on vakava asia

Matti Pehkonen

Kolumni

Nauru on itkun ohella ensimmäisiä näkyviä tunnereaktioita meissä. Jo sylivauvana saatamme nauraa kutitukselle tai vaikka yllättäville tilanteille. Myöhemmin huomaamme, että nauru yhdistää meitä ihmisiä. Usein nauru pääsee valloilleen tutussa ja luotettavassa seurassa. Ehkäpä itkun tavoin vältämme ääneen nauramista julkisesti tai vieraassa seurassa. Nauraessamme tulemme ehkä paljastaneeksi itsestämme jotain. Nauru on sosiaalista ja yhdessä tapahtuvaa – yksin saattaa joskus itkeäkin, mutta yksin nauraessaan tulee melko pian outo olo.

Sananlasku sanoo, että nauru pidentää ikää. Väite pitänee paikkansa, sillä nauraminen tiettävästi vähentää stressihormonia, rentouttaa mieltä ja alentaa jopa verenpainetta. Naurulla on valtava merkitys ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Nauru auttaa meitä myös jaksamaan arjen haasteiden keskellä: usein juuri raskaimmissa työympäristöissä kuulee ja näkee huumoria eniten viljeltävän.

Nauru ei kuitenkaan ole aina vain elämän käyttövoimaa ja hyväntahtoista hihitystä. Sen tosiasian tietää jokainen esimerkiksi koulussa tai työpaikallaan kiusatuksi tullut ihminen. Naurulla voidaan satuttaa ja häpäistä, eristää ja viedä ihmisarvon tunto. Ilkeä ja vahingoniloinen nauru saattaa jäädä korviimme soimaan vuosiksi, kun se kerran on sattunut kohdallemme. Niinpä ei ole samantekevää mille nauramme ja mille emme.

Tänä päivänä kuuleekin keskusteltavan siitä, mille saa nauraa ja mille ei. Kysymys on tietysti laaja, mutta joka tapauksessa pohdinnan arvoinen: mistä saa tehdä huumoria ja mille saa nauraa. On nimittäin surullista, jos kukaan ei uskalla nauraa ääneen loukkaamisen pelossa ja samoin on surullista, jos naurua käytetään lyömäaseena. Voisiko kuitenkin nyrkkisääntönä olla tässäkin asiassa äitien antama opetus, että pienempiä ei saa kiusata. Ei siis mitätöidä toista ihmistä tekemällä hänet naurettavaksi.

Naurulla on valtava voima – se toimii myös vallan vahtina. Naurun kautta on taiteessa voitu käsitellä vaikeitakin asioita ja arvostella tai kritisoida vallanpitäjiä ja vallankäyttöä. Hyvänä esimerkkinä on satu keisarin uusista vaatteista, jossa turhamainen keisari ja hänen virkamiehet kilvan kehuvat näkymätöntä kangasta. Lasten suusta kuultu totuus alastomasta keisarista saa kansan nauramaan ja keisarikin tajuaa turhamaisuutensa. Kyseinen satu on sepite, mutta siihen kätkeytyy syvä viisaus: naurulla voidaan riisua vallasta ja ainakin palauttaa maan pinnalle.

En tiedä olenko ainoa, mutta joskus huomaan kaipaavani naurua ja myönteistä iloa yleiseen keskusteluun, yhteiseen ilmapiiriin ja ihmisten väliseen kanssakäymiseen. Meidän ei tarvitse keksiä ongelmia ja vaikeuksia - niitä on riittämiin jokaisella omassa elämässään ja myös yhteisiä ja jaettuja haasteita on yllin kyllin. Nauru ei niitä poista, mutta ehkäpä se auttaa meitä jaksamaan joskus raskaankin todellisuuden kanssa ja muistuttaa meitä siitä, että kaikki ei lopulta ole niin haudanvakavaa.

Huumorintaju ja huumorin tajuaminen huumoriksi tekevät elämästä mielekkäämpää ja mitä todennäköisemmin auttavat meitä voimaan paremmin. Ehkäpä meitä auttaisi ajattelemaan toisistammekin myönteisemmin, jos emme ehdoin tahdoin haluaisi loukata tai loukkaantua.

Olisiko hyvän elämän ja vielä paremman yhteiselämän resepti hyvässä tahdossa, myönteisessä ajattelussa, jaetussa ilossa ja muutamassa kunnon naurussa päivittäin?

Keskustelu