Voi sitä lapsen itseluottamuksen määrää!

Sari Tikkanen

Onnea sinulle täysi-ikäinen: Tästä eteenpäin olet oman elämäsi sankari!

Tämäntapaisilla tekstisisällöillä varustettuja onnittelukortteja on viime aikoina löytynyt postilaatikostamme. Kutakin korttia kaksin kappalein.

Elokuu on minun kuukauteni. Paitsi että lapseni ovat syntyneet silloin, olen itsekin syntynyt elokuussa.

Ilmeisesti äitinikin oli ihastunut elokuun alkuun, sillä hän synnytti toisenkin tyttären lähes samalla päivämäärällä kuin itse olin aiemmin syntynyt. Meidät on myös mieheni kanssa vihitty elokuussa.

Elokuussa kesä ei ole vielä jättänyt, eikä syksy saapunut. Silti elokuussa on aavistus tulevista hyvästeistä.

Kesästä luopumisen tekee helpommaksi, jos on saanut elää sen täysillä. Kävellyt nurmikolla paljasjaloin, uinut ja saunonut, antanut auringon lämmittää kasvoja.

Ikään kuin korvauksena vääjäämättömästä kesän poislipumisesta, luonto tarjoaa elokuussa parastaan sadon ja väriloiston muodossa.

Elokuussa alkavat myös koulut. ”Kuinka monta yötä on koulun alkuun?” kysyi toinen pojistamme reilu kymmenen vuotta sitten ennen koulunaloitusta tälle palstalle kirjoittamani kolumnin mukaan. Vastauksen kuultuaan poika pomppi hetken ilmassa.

Silloin aikoinaan katsellessani pomppivaa poikaa, salaa mielessäni toivoin, että kyseinen poika jaksaisi iloita koulun alkamisesta vielä tulevinakin vuosina. Poika oli silloin ja – onneksi – on vieläkin elämälle utelias.

”Lapsuus nyt se ainoa kuin naarmu polvitaipeessa. Vain puhallus ja pois se on.” Samuli Putro on onnistunut tiivistämään laulun sanoihin ihmisen elämän arjen ja juhlan nokkelalla tavalla.

Koulunaloituksen odotuksen lisäksi poikien lapsuudesta on mieleeni jäänyt taksikuskin toive vanhempainillassa siitä, että koululaiset odottaisivat taksia maassa, eikä puussa. Auts, kyllä kolahti!

Muistissa on myös anopin kauhistunut ilme sen jälkeen, kun toinen pojistamme oli löytynyt mummolan viereiseltä kadulta keltainen liivi päällään ohjaamassa liikennettä. Voi sitä lapsen itseluottamuksen määrää!

Kunpa saisi edes ripauksen tuosta asenteesta oikeaan yhteyteen kytkettynä säilöttyä mukaan pojan tulevaan aikuisuuteen.

”Saapuu nuoruus levoton. Kuinka joka solulla voi kannatella kipua. Elämä on juhla. Valkolakki märkänä kun juoksee kädet ylhäällä. Ja huutaa ”Helou vapaus!” Putro jatkaa.

”Lasket muuttolaatikon ja naapurusto hahmoton. Elämä on juhla”.

Tiedostan selvääkin selvemmin, että pian alkava lukuvuosi voi olla viimeinen, jolloin pojat asuvat kotona. Ilmassa on nyt jo aavistus haikeudesta ja samaan aikaan vahva hyväksyntä elämänkiertokulun välttämättömyydestä.

Lasten suhteen lienee sama kuin kesän suhteen: luopumisen tekee helpommaksi, jos on saanut olla lasten lapsuuden ja nuoruuden arjessa läsnä. Kun äidin neuvot on annettu, voi keskittyä sivusta seuraamaan, miten kukin niitä tuunaa juuri omaan elämään sopivaksi.

Keskustelu