Muuttuvat linnut vuosien mennen

Kovis

Kolumni

Tänä kesänä on lintujenkin käyttäytyminen ollut mielestäni erilaista. Entistä selvemmin on huomannut eron urbanisoituneiden lokkien ja maalaisserkkujensa välillä.

Pieksäjärven rantapolun varrella Nukkekodin tienoilla on ennenkin ollut lokin pesä muutaman metrin päässä rannasta, laakeahkon kiven päällä. Liekö lenkkeilty normaalia enemmän, mutta jotenkin tuntui, että lokki kökötti kivellä tosi kauan. Ihan piti tarkistaa hautomisaika, näyttää olevan nelisen viikkoa.

Emo ei välttänyt pätkääkään vierelle pysähtyvistä ihmisistä. Juttelin sille monta kertaa, pyysin jopa tarkastamaan onko siellä mahan alla oikeasti haudottavaa, kun valmista ei näyttänyt tulevan. No, putkahtihan sieltä sitten poikasia, jotka emon kanssa jäivät pitkäksi aikaa pörräämään pesäkiven läheisyyteen.

Erittäin toisenlaista käytöstä on lokeilla mökin läheisyydessä Saimaalla. Siellä lokit pesivät pääsääntöisesti kalliosaarissa kauempana mökkirannoista. Olemme soudelleet kymmeniä vuosia lähisaarten ympäri ja samat kuviot toistuvat edelleen. Lähestyttäessä rantaa, jossa on lokin pesä, alkaa hirmuinen huuto ja kirveen hionta. Emolokki jatkaa hautomista mutta puoliso, tai joku palkattu turvalintu tekee lähestymissyöksyjä venettä kohti.

Kun tytöt pienempinä olivat mukana, he kumartuivat ylilennon aikana alemmaksi. Yritin selittää, että nuo ovat vain katsoneet Hitchcockin elokuvaa, mutta ei se oikein mennyt läpi. Sama toistuu edelleen, maihin on noustava kauempana oletetusta pesäpaikasta.

Kyllähän Pieksäjärvessäkin sorsapoikueita uiskentelee, mutta mökkirannoilla niillä on aivan erilaiset tavat. Reilut neljäkymmentä vuotta sitten äitini opetti tyttöjäni syöttämään sorsia pullapalasilla. Sittemmin yhteisellä päätöksellä, vai tuomitsiko Kekkonen tämän uudenvuodenpuheessaan, moinen toiminta lopetettiin ainakin niillä kulmilla.

Sorsat eivät päätöstä mukisematta nielleet. Ne tulivat rantaviivalle ja jopa mökin rappusille saakka rähisemään ja kähähtelemään, mutta tiukkana pysyttiin. Näinä aikoina huomattiin mökille tullessa usein sinisiä päästöläimäreitä, tietenkin kivilaattojen ja laiturin päällä. Kokonaan pois näitä käsiteltyjä mustikoita ei saanut Mäntysuovalla ja juuriharjallakaan.

Tänä kesänä mediat kertoivat hyvästä mustikkavuodesta. Mökin pihassa on pari polkujen rajaamaa muutaman kymmenen neliön aluetta, joista on voinut poimia aamupalan mustikat. Nyt niitä ei juuri ollut.

Kerran terassilla istuessamme vaimo huomasi mustikanvarpujen heiluvan omituisesti. Aluksi mitään ei näkynyt, mutta sitten huomasimme kuuden sorsan olevan aterialla. Ne etenivät hiljaa avorivissä ja mustikka näytti maistuvan.

Ovat ne varmaan käyneet marjassa ennenkin, mutta ei meidän nähden. Päätimme luovuttaa lähimustikkamme sorsien käyttöön. Viimeksi olimme lähtöä tekemässä ja huuhtelin kumppareitani rannassa, kun metrin päähän ui sorsapoikue. Se jäi ystävällisesti odottamaan, että sain hommani tehtyä.

Kyselin, että ovatko he kenties marjareissulla. Eivät vastanneet, joten minä kerroin myöntämästämme poimintaoikeudesta. Pyysin vastapalvelukseksi toimittamaan ruokailun jälkeiset toiminnot mielellään enempi naapurin rannassa. Sen verran pidätyskykyä pitäisi löytyä.

Saa nähdä miten kauan kestää, ennekuin tämä oppi siirtyy tuleville sorsasukupolville. Puhumaan opetteleva lapsenlapsenlapseni nimitti vierailevat linnut ankoiksi. Hänellä on varmasti kirkkaammat silmät, että voihan tämä muutos johtua siitäkin.

Kirjoittaja on Jorma Kovalainen, satunnainen lintujen tarkkailija.

Keskustelu