Lattialta takaisin toimistotuoliin

Veera Järvenpää

Kolumni

Arki muuttui keväällä kaikilta, kun koronaepidemia levisi Suomeen ja hallitus otti käyttöön valmiuslain. Myös Pieksämäen Lehdessä tämä tarkoitti sitä, että käytännössä koko toimitus siirtyi etätöihin ja lehteä alettiin tehdä etänä.

Kasvokkain tapahtuvat palaverit siirtyivät hetkeksi menneisyyteen ja Teams-palaverit tulivat tilalle. Suurin osa haastatteluista tehtiin puhelimitse ja kaikki sosiaaliset kontaktit minimoitiin.

Ihmeellistä, että siitä on kohta kulunut jo neljä kuukautta, kun viimeksi tein töitä toimistolla.

Koronaan alettiin myös meidän työpaikalla varautua jo ennen kuin epidemia iski täysiä päälle. Käytännössä olimme tietyssä etätyövalmiudessa jo ennen hallituksen suosituksia, mutta silti kaikki muuttui silmänräpäyksessä.

Oma sielu ja sydän olivat täynnä ajatuksellista vastarintaa, vaikka etätyöt ovat aiemmista työpaikoista tuttuja – tai ehkä juuri siksi.

En nimittäin koskaan ole ollut mikään työpöytä- ja tuoli-ihminen. Tätäkin kolumnia kirjoitan makuultani olohuoneen lattialla, koska asunnossani ei ole työpöytää. Keittiöpöytä on mutta sen tuoleja ei ole suunniteltu töiden tekemiseen: selkänoja yltää vaivoin edes puoliväliin selkärankaa.

Työergonomiaani ihmettelevät kaikki, jotka sitä pääsevät niin sanotusti livenä todistamaan. Mutta olen tehnyt työurallani yllättävän monta lehtijuttua sängyssä ja kustannustoimittanut siellä myös kirjoja ja jopa kirjoittanut yhden. Ihminen pärjää yllättävän hyvin ilman työpöytää, jos työvälineenä on pöytätietokoneen sijaan läppäri.

Fasiliteetit ovat olleet mitä ne nyt ovat. Tärkeintä on se, että puhelin pelittää ja tietoliikenneyhteydet kulkevat esteettä.

Koko lehti on siis mahdollista tehdä etänä ja verkossa. Näin ei ollut silloin, kun aloitin Pieksämäen Lehdessä työni runsaat kymmenen vuotta sitten.

Etätöissä on ollut puolensa: Keskityn selvästi paremmin kotona kuin toimistolla, ja kirjoittaminen sujuu tavallista nopeammin. Selkävaivat ovat yllättäen helpottuneet, koska itselleni sopii tällainen hyljemäinen köllöttely paremmin kuin tuolissa istuminen. Olen myös ottanut useammat kuin viidet päiväunet ja korvannut niillä lounaat. Muutenkin nukun aiempaa paremmin ja olo on levänneempi.

On ollut lukemattomia päiviä, jotka olen etätyöaikana viettänyt verkkareissa ja t-paidassa enkä ole poistunut kotoa ollenkaan.

Kuitenkin työkavereita on kova ikävä. Siitä ei pääse mihinkään. Myös etäpalaverit tuntuvat vievän enemmän energiaa kuin kasvokkainen keskustelu ja energiaa kuluu selvästi enemmän tarkkaavaisena pysymiseen.

Vaikea on tehdä päätöstä, kumpi tilanne on parempi: toimisto vai koti.

Ihminen kuulemma sopeutuu muutoksiin kahdessa viikossa. Tämän olen aikaisemmin havainnut konkreettisesti vain ollessani pitkillä road tripeillä Yhdysvalloissa: kun hotelleja, motelleja ja kaupunkeja vaihtaa päivittäin ja näkee koko ajan uutta, kahden viikon jälkeen ei enää aika tunnu menevän eteenpäin vaikka kokemukset lisääntyvät.

Sama se on ollut tässä etätyössäkin. Parin viikon jälkeen erikoistilanne alkoi tuntua normaalilta.

Nyt tänään maanantaina on edessä uusi opettelu: olen palannut takaisin toimistolle.

Toivottavasti olen muistanut paitsi ottaa kaikki työvälineet mukaani myös pukea päälleni muuta kuin ne verkkarit.

Jos en, niin ehkä sitten huomenna.

Keskustelu