Pallottelua

Kovis

Kolumni

Kuopion Palloseura, KuPS, voitti vain 43-vuoden tauon jälkeen jalkapallon Suomen mestaruuden. Edellinen tuli mestaruussarjassa, nyt Veikkausliigassa. Jotenkin tuo mestaruussarja tuntuu arvokkaammalta. Veikkauksesta tulee väistämättä mieleen R-kioski, ja että voitto olisi tullut arpomalla. Lähetän kuitenkin vilpittömät onnittelut Puijon kuppeeseen.

En ole koskaan ollut fanaattinen KuPS:n kannattaja. En itse asiassa minkään suomalaisen seurajoukkueen sen jälkeen, kun lakkasin käymästä SaPa:n peleissä 1968.

Pelasin nappulaliigassa ja vielä D- ja C-junnuissa. Pääsimme edustusjoukkueen peleihin ilmaiseksi. Oli meillä peleissä ihan tehtäväkin, toimimme terhakoina pallopoikina. Kaksi poikaa oli kerrallaan molempien maalien takana. Silloin edustusjoukkueenkin pelit pelattiin yhden pallon taktiikalla, toinen oli vain puhkeamisen varalta.

Tuon terhakkuuden piti olla myös luovaa. Kun SaPa johti peliä, piti oman maalin takana lähinnä antaa kiireinen vaikutelma pallon toimittamiseksi maalivahdille. Pallo saattoi luiskahtaa muutaman kerran käsistä. Haluan kuitenkin korostaa, että ohjeet tai käskytykset kiirehtimisen välttämisestä eivät tulleet kotijoukkueelta, vaan katsomosta. Ja kovalla äänellä.

Pelasimme tasaisia otteluita mm. Varkauden joukkueita vastaan, mutta 1968 vastaan tuli KuPS, ja isolla kentällä. Jokainen heidän pelaajansa näytti olevan meitä puoli metriä pitempi ja maalivahti metrin. Kysyimme valmentajalta, että mistä asti A-junnut ovat olleet samassa sarjassa? Hävittiin suunnilleen 16 – 0. Kriisiapua ei ollut vielä keksitty. Maalivahti arveli siirtyvänsä yksilöurheilun puolelle. Minä perustin kaverien kanssa rokkibändin.

Se edellinen KuPS:n mestaruus oli vuodelta 1976, jolloin olin Tekussa Mikkelissä. Siellä pelattiin luokkien välinen jalkapallon cup-mittelö joka vuosi. Luokkani joukkueessa oli MP:n edustusjoukkueen pelaaja. Kuopiosta oli kaveri, jolla oli KuPS:n verkkarit. Jo näistä oli ylittämätön psykologinen etu, niinpä syksyllä 1977 meillä oli jo kaksi cup-voittoa taskussa.

Minä en pelannut joukkueessa, mikä kuvasti sen kovaa tasoa. Tai rehellisesti sanottuna minun ei niin kovaa tasoa. Minulla oli kuitenkin tärkeä tehtävä; piti kirjoittaa cupista oppilaskunnan lehteen. Tarkemmin sanottuna kirjoittaa siitä, miten luokkamme on edelleen voittamaton.

Erinäisten yhteensattumien takia ottelujen alkuperäinen aikataulu venyi, mutta urheilusta ymmärtämätön toimituskunta piti kiinni julkaisupäivästä. Niinpä minulle ilmoitettiin, että juttu on oltava valmiina tiettynä päivänä klo 17:00. Ei siinä oikeastaan muuta, mutta cupin finaali alkoi juuri samaan aikaan.

Kerroin ongelmasta joukkueellemme, mutta he olivat vankasti sitä mieltä, että kyllä juttu pitää tuoreeltaan saada lehteen. He vannoivat voittavansa helposti. Niinpä kirjoitin hirmuisen hehkutuksen ilmiömäisestä joukkueesta ja sensaatiomaisesta voitosta. Vein jutun toimituskunnalle jossa kyseltiin, että joko se loppuottelu tuli pelattua? Minä vastasin, että voittajan on helppo hymyillä. En uskaltanut mennä peliä katsomaan. Ihan syyttä, pojat hoitivat homman.

Alkupuolella kirjoitin nihkeästä suhtautumisestani suomalaisiin jalkapallojoukkueisiin. Ulkomaista joukkuetta, Liverpoolia, olen kannattanut ja seurannut vuodesta 1964. Tähän saattaa osaltaan vaikuttaa se, että samasta kaupungista oli kotoisin muuan bändi.

Kirjoittaja on Jorma Kovalainen, ikuinen tulevaisuuden lupaus jalkapallossakin.

Keskustelu