Kalastajan kaikenkarvaiset ystävät

Jari Asikainen

Kolumni

Vene on kalastajan paras ystävä ja näitä ystäviä on elämän varrelle kertynyt monenlaisia.

Mielenkiintoisempia tuttavuuksia – ainakin näin jälkikäteen – ovat kaikkein pienimmät taikka suunnittelultaan tai kunnoltaan jollain tavalla arveluttavat paatit.

Pienin vene, jolla olen kalastellut, oli kummisetäni jolla Oulujärvellä. Se oli tasapohjainen ja yllättävän vakaa, kun vaan muisti istua.

Tasapohjaisena se oli kuitenkin melkoinen väkkärä ja suoraa linjaa soutaminen oli taitoa ja paneutumista vaativa suoritus.

Kun kummisetä rakensi mökkiään 1980-luvulla, toimi jolla usein kuormalotjan virassa. Kerran hän oli lastannut sen niin täyteen, että laidat olivat enää muutaman sentin vedenpinnan yläpuolella.

Matkantekoa avitti ikivanha, yhden hevosvoiman perämoottori, joka jostain syystä yski ja köhi niin rajusti että pysyi juuri ja juuri käynnissä.

Matkallaan kummisetä ohitti uuden ja hienon mökin, jonka rannalla menestyvän näköinen nuoripari toimitti askareitaan. Mies katsoi huvittuneena nippa nappa soutuvauhtia matelevaa jollaparkaa ja kysyi vaimoltaan kovalla äänellä, että mikä se siinä oikein vilahti?

Mieleenpainuva vene oli myös ensimmäinen oma paattini, edellisen talven jään alla viettänyt savolaismallinen puuvene.

Kun vene sitten ylösnousemisensa jälkeen sai muutaman viikon aurinkoa ja kevätahavaa, alkoivat pohjalaudat irvistellä useamman millin rakoja.

Sellaisessa kunnossa se ei olisi kestänyt pinnalla kauaakaan, joten oli ryhdyttävä korjaustöihin.

Revimme kaverini kanssa pari vanhaa t-paitaa suikaleiksi ja ostimme rautakaupasta tuubillisen kittiä. Imeytimme kittiä paidanriekaleisiin ja tungimme ne sitten puukonkärjellä rakoihin.

Työntekoa vaikeutti se, että emme tajunneet ostaa kittipuristinta. Ainetta putelista saadakseen oli aseteltava putkilon toiseen päähän ruuvimeisseli ja painettava sitä rintalastaa vasten niin lujaa kuin jaksoi ja kärsi.

Ja tulihan vene jonkinlaiseen kuntoon. Se toimi, kun se pysyi kosteana, eli kuivilla keleillä sitä oli käytettävä pari kertaa viikossa.

Heinäkuun helteissä vene jäi useammaksi viikoksi kuiville, kunnes eräänä iltana keksimme lähteä sillä yökalaan.

Olikin hyvä, että meitä oli kolme, sillä kaikille riitti puuhaa. Yksi souti, toinen piti vapoja ja kolmas äyskäröi kuin vimmattu.

Tämä kokemus aiheutti sen, että seuraavana kesänä vene oli jo Lomatrion juhannuskokossa.

Aivan oma lukunsa on Lapissa näkemääni kopukka, jonka mökkiläinen sai vuokrata käyttöönsä erillisestä maksusta. Se oli sen luokan pommi, että sen vuokraamista turistille voidaan pitää murhayrityksenä, etenkin Tunturi-Lapin nopeasti muuttuvassa ilmastossa ja syvässä ja jääkylmässä järvessä.

Vai voiko jotain muuta sanoa umpilahosta, vuotavasta ja matalalaitaisesta reuhkasta, jota joutui soutamaan uistinpakin päällä istuen, koska osa hankaimista puuttui ja jäljellä olevatkin olivat kiinni miten sattuu?

Loppujen lopuksi tämän veneen vuokrasta ei onneksi tarvinnut maksaa – kiitos samassa mökkikylässä asustavan helsinkiläismiehen. Tämä sattui kuulemaan kun neuvottelimme mökkiyrittäjän kanssa veneen vuokraamisesta ja puuttui keskusteluun.

Helsinkiläinen sanoi ottaneensa veneestä valokuvan ja uhkasi lähettää sen Erä-lehteen varoittavaksi esimerkiksi.

Oma vene saa olla millainen painajainen tahansa, mutta vuokravene ei. Se ei enää naurata, niin kuin ei turistien huijaaminen muutenkaan.

Keskustelu